Dreamcatcher

Tömps. Vilkaisin ympärilleni ja huomasin, että kevät oli tulossa. Aurinko paistoi läpi metsän luoden sinne taianomaisen tunnelman. Lumikasat tipahtelivat aina silloin tällöin alas puiden oksilta saaden aikaan tömpsähtävän äänen. Rakas ratsuni sitä ei kuitenkaan pelännyt. Päinvastoin. Se tarkkaili uteliaana luontoa ympärillämme ja pärskähti kuin sanoakseen, että vaaraa ei ollut mailla eikä halmeilla.

– Minulla ei ole mitään hätää niin kauan kuin sinä pidät minusta noin hyvää huolta, Cessa, sanoin haflingertammalleni.

Abrincess eli Cessa oli ollut minulla jo kaksi vuotta. Sinä aikana olimme kerinneet tehdä jos jonkinlaisia juttuja yhdessä. Olin oppinut tuntemaan hevosen lyhyessä ajassa läpikotaisin ja luotin siihen täydellä sydämellä. Nytkin se askelehti tavalliseen tapaansa sopivaa vauhtia, korvat hörössä, aina menovalmiina eteenpäin. Taputin äkillisestä hellyydenpuuskasta sen rautiasta karvaa.
– Olisikohan nyt laukan aika, mitäs sanot?
Juuri samalla hetkellä Cessa ponnahti hieman ilmaan ja kiihdytti vauhtia ensin raville, sitten nopeammalle raville. Sitten nostin laukan. Ja Cessa totteli. Se laukkasi lujempaa kuin olimme koskaan menneet. Ei, en aikonut katkaista sen jalkoja. Enkä varsinkaan laukannut turhaan metsässä. Se johtui siitä, että tunsin, kuinka takaamme kantautuivat voimakkaat jouksuaskeleet. Kuulin sen puuskutuksen… En uskaltanut katsoa taakse. Tiesin, että mikä tahansa siellä olisikin, tasapainoni horjahtaisi kääntyessäni ja olisin altis vaaralle… Paniikkinen Cessa laukkaisi eteenpäin ilman ratsastajaa… Äkkiä tunsin, kuinka Cessan jalat yhtäkkiä pettivätkin alta. Sen etujalkojen polvet olivat maassa, mutta takajalat edelleen suorina. Kiljahdin säikähdyksestä ja pakottauduin katsomaan taakseni. Sitä en olisi halunnut tehdä. Sillä takanamme seisova olento oli hirvittävä!

Cessa löysi jostain voimia ponnistaa takaisin jaloilleen. Peto oli aivan kahden metrin päässä meistä. Sen ruskeat silmät janosivat meitä. Ne tarkkailivat joka ikistä liikettämme. Voimakkaat eturaajat ponnistelivat, jotta eläin pysyisi hevosen vauhdissa. Ehdin nähdä pedon kaamean pitkät ja likaiset kynnet sekä sen pelottavan, auki ammottavan kidan. Sitten se karjaisi niin, että tunsin Cessan menevän tolaltaan. Karhu – takanamme meitä jahtasi valtava uroskarhu, joka oli herännyt talviunilta!
Cessa säpsähti, mutta kiihdytti järkytyksestä selvittyään entistä lujempaan neliin. Mikä onni, että olimme harjoitelleet matkaratsastuskisoihin kuukausia! Pahin pelkoni kuitenkin tuli vasta, kun tajusin meidän olevan vielä kuusi kilometriä kestävällä ratsastuspolulla. Täällä en käynyt koskaan – osittain siksi, että polulla oli vaarallisia, liukkaita ja upottavia kohtia. Ja toinen syy oli se, että… se oli kaamean pitkä! Emme ikinä ehtisi ihmisasutukselle, ennen kuin tuo nälkäinen örkki saisi meidät kiinni. Purskahdin itkuun.
– Anna anteeksi, Cessa… tämä oli minun syyni! En olisi saanut lähteä tänään maastoon, puhuin itkuisena, kumartuneena haflingerin kaulan päälle. Siinä samassa tunsin, kuinka jonkin toisenkin vahvan eläimen jalat kiidättivät sitä takanamme eteenpäin. Ääni oli jotenkin tuttu… Silloin jokin kova kopsahti lumen alle jääneeseen kiveen. Ahaa! Ääni oli lähtöisin kengittämättömästä hevosesta! Vilkaisin helpottuneena taaksepäin odottaen näkeväni jonkun pelastavan ihmisen pyssy kädessä hevosen selässä, mutta takanamme olikin vain karhu, jonka vieressä laukkasi säikähdyttävän komea, suurehko täysin musta ori. Se pukitti takajaloillaan ja ampaisi karhun ja meidän välille.

Komea ori teki kaikkensa pelastakseen meidät nälkäiseltä metsänkuninkaalta. Se pukitti, hirnahteli raivokkaasti ja laukkasi ympyröitä. Sitten se katosi metsään ja laukkasi lopulta karhun taakse. Se tuli lähemmäs, uhkarohkeasti… ja, ja… puraisi karhun häntää! Siitäpäs mesikämmen raivostuikin. Se karjahti äänekkäästi, mikä sai minut tärisemään kauhusta ja Cessan lisäämään vauhtia. Ori sitä vastoin ei välittänyt mitään, jatkoi vain karhun ärsyttämistä. Se pyöri karhun takana ja laski lopulta käyntiin. Karhu astui varovasti lähemmäs hevosta, astui toisen askeleen. Luullessaan, että musta hevonen olisi helpompi saalis kuin ihminen ja pienempi vaalea, se murahti tyytyväisenä ja ampaisi kohti oria. Ori oli varautunut, se nosti juuri sopivalla hetkellä hitaan laukan ja siirtyi kiemurrellen kauemmas meistä. Karhu oli niin pölvästi, että jatkoi hevosen pyydystämistä, vaikka esimerkiksi minä tajusin heti, että se ei ikinä edes onnistuisi haavoittamaan mustaa oria.
Hidastin puuskuttavaa haflingeria hiukan, kunnes karhu ja ori olivat kadonneet mutkan taakse. Cessa laukkasi korvat hörössä puuskuttaen kotiinpäin. Luotin siihen, että ori ei päästäisi karhua silmistään, ennen kuin vasta kilometrien päässä. Huomaamattani olimme laukanneet melkein kotiin. Jäljellä ei ollut enää kuin alle kilometri. Hidastin Cessan ravin kautta käyntiin. Pitihän meidän kerätä voimia, mikäli karhu jotenkin onnistuisi tulemaan takaisin. Siinä sitten köpöttelimme hitaasti mutta rauhallisesti kotipihalle.

Hoidin Cessan sydän pamppaillen pienellä yksityistallilla. Laitoin sille lämpimän loimen, ettei se vilustuisi. Se oli hionnut jäähdyttelyistä huolimatta paljon, ja ulkona oli kuitenkin viitisentoista astetta pakkasta. Talutin sen karsinaansa ja annoin päiväheinät. Kipaisin hakemaan myös pari porkkanaa. Ne se oli tosiaankin ansainnut! Ojensin ne sille, ja se rouskutti ne kiitollisena. Sitten se hamusi olkaani ja hörähti tyytyväisenä. Cessa katsoi minua anteeksipyytäväisesti ja laski päänsä heinäkasaan. Pian tallin täytti kotoinen heinänrouskutus. Se unetti minua kaameasti, ja istahdin Cessan karsinan oljille. Olin siivonnut sen aamulla, ja se oli ihan puhdas.

– Caterina! Ylös niinkuin olisit jo!
Äidin komentava ääni ilmestyi kuin tyhjästä unikenttääni. Raotin silmiäni yhtäkkiä pirteänä kuin peipponen. Hieraisin kuitenkin silmiäni. Huomasin katsovani suoraan äitiäni, Bethiä ja kahta vuotta vanhempaa isosiskoani, Elenaa.
– Ai, hei äiti, ja Elena… tu-tulin maastosta… ja minua väsytti ihan karseasti, joten–.
– Kuinka turvalliselta sinusta tuntuu nukkua Midnightin karsinassa? Mikä onni, että löysimme sinut ennen kuin se on kerinnyt tehdä orimaisia temppujaan! Äitini katsoi minua ankarasti.
– Mi-mitä? Minä rupesin kyllä istumaan Cessan karsinaan… tämä ei ole mahdollista, sanoin ja katsoin uteliaan näköistä tummanruunikkoa oria, josta Elena piti kiinni. Se hörisi, ja nousin ylös. Menin orin vierelle ja silitin sen samettista karvaa.
– Selittelyt eivät nyt auta… sinun täytyy olla seonnut! Tajuatko, kuinka vaarallista on maata nelivuotiaan orin karsinassa? Se ei osaa yhtään varoa, mihin astuu, ja olisit voinut litistyä! Olet ollut tajuttomassa vaarassa, enkä minä olisi voinut sille yhtään mitään! Äiti oli raivona.
– No eipä ole ensimmäinen vaara tälle päivälle, mutisin näplätessäni Midnightin päitsiä.
– Mitä tarkoitat? Elena kysyi henkäisten.
– Noh… kun olimme maastolenkillä, Cessa säikähti karhua. Se jahtasi meitä ainakin neljä kilometriä… ja… sitten jostain ilmestyi esiin musta hevonen. Se varasti karhun huomion ja johdatteli sen kauas pois, ja nyt olemme turvassa.
Elena purskahti nauruun.
– Hihhihhii… niinkuin jokin musta pelastajahevonen olisi pelastanut sinut joltain karhulta… keskellä talvea! Hahhahhaa… olet tainnut nähdä unta! Koko juttusi on UNTA!
– Nyt kummatkin ulos täältä, menemme kotiin…, äiti sanoi, mutta näin hänenkin hymyilevän. Huh, helpotusta! Kotiarestilta vältyttiin!

Seuraavana päivänä olin taas maastopolulla. Tällä kertaa en aikonut mennä kauas. Vain siihen asti, missä viimeksi hurja pakomatka alkoi. Minun täytyi ottaa asiasta selko. Olin itsekin päätynyt siihen, että koko juttu oli unta. Jos ei, metsässä täytyisi olla jälkiä. Ensimmäinen teoriani oli, että olin nukahtanut satulahuoneeseen, vaeltanut unissani Midnightin karsinalle ja nähnyt hevosesta unta. Niin sen täytyi olla. Koska maamme villit mustangit pysyttelivät kaukana pedoista, eivätkä varmasti uhrautuisi ihmisen takia. Maiskautin Cessalle, ja se nosti pehmeän ravin. Kevensin sen tahdissa ja tarkkailin ympäristöä.

Lopulta tulin sille kohdalle, jossa muistelin Cessan aloittaneen villin laukkansa. Paikalla ei näkynyt mitään muuta kuin kavioiden jälkiä. Eikä ihme – tämä oli yksi suosituimmista maastopoluista, jossa kaikki tallilaiset kävivät. Olin vähällä kääntyä, kun jokin sai minut jatkamaan. Seuraavan mutkan takana pysäytin Cessan. Edessämme komeilivat jäljet, jotka tulivat umpimetsästä. Ne kuuluivat suurehkolle, kengittämättömälle hevoselle. Pudotin Cessan ohjat maahan, merkiksi siitä, että sen täytyisi pysyä paikoillaan. Tarvoin metsän reunalle. Sieltä löysin jotain, mikä sai kyyneleet tulvahtamaan silmiini.
Ei, ne eivät olleet surun kyyneleet, vaan ilon kyyneleet. Musta ori oli totta! Ojensin käteni ja repäisin puun kaarnaan tarttuneen jouhitupon. Katsoin sitä tarkemmin ja tarvoin takaisin Cessan luokse. Olin juuri nousemassa selkään, kun kuulin askeleita. Vilkaisin ympärilleni ja näin edessämme polulla – orin! Se tuli hieman epäröiden lähemmäs. Cessa hörähti, ja ori rohkaistui. Hetken pelkäsin, että se aikoi varastaa Cessan, mutta jokin sai minut astumaan hitaasti lähemmäs sitä. Se ei pelännyt. Päinvastoin. Se tuli uteliaasti lähemmäs ja oli ihan edessäni. Ojensin käteni ja hyvin varovasti silitin sen silkinpehmeää päätä.
– Kiitos, Dreamcatcher.
En tiedä mistä nimi tupsahti päähäni. Minusta vain tuntui, että se sopi ylväälle pelastajalleni. Sain silittää sitä vielä kerran, ennen kuin se hirnahti, peruutti, kavahti takajaloilleen ja laukkasi pois.

Siitä lähtien yksin maastossa ratsastaessani en ole pelännyt. Tiedän, että mitä tahansa meille tapahtuisinkin, olemme metsän kuninkaan valvonnan alla. Kuka tietää, ehkä se pelastaa ihmisiä päivittäin. Dreamcatcher – suojelijani.

Kirjoittaja: Jenni-Mari