Ei viimeinen kerta

Tuijotin yksin ulos ikkunasta. Tiesin että nyt oli Se Päivä. Huoneeni oveen koputettiin ja sisään katsoi äiti.

“Oletko varma, Mari?” hän kysyi huolestuneena.
“Kyllä!” sisälläni kihahti.
Kehtasikin kysyä myytyään ponini. Tai no, se oli siskojeni ja minun poni. Siskoni Minni ja Minna olivat kaksosia. Äiti lähti heidän kanssaan katsomaan Gisliä. Gisli oli eestinponi. 145 cm korkea. Sen luonne oli ihana. Se oli kisaponini. Äiti myi sen nuorelle tytölle kisakäyttöön, sillä olin vähän liian iso Gislille. Minun ponilleni.
Ulkona oli pakkasta. Lumi leijaili maahan hitaasti, samalla kun kyyneleet vierivät poskilleni. Harmistuin enemmän. Vuosi sitten laukkasin ilman satulaa Gislin kanssa pellolla ja tipuin puolimetriseen lumeen ja jouduin kahlaamaan kotiin. Ja Gisli oli juossut talliin suitset päässä. Hymyilin hiukan. Sitten muistin sen. Gisli ei ollut minun, mutta äidillä oli pokkaa ostaa uusi poni!
“Äh”, muradin. Äiti osti minulle kisahevosen. 13-vuotiaan tumman suklaanruskean ruunan. Cookie, todella upea ja luotettava. En minä sitä halunnut.
“Voi Gisli!” itkin, kun olin ottanut käsiini kuva-albumin. Se oli täynnä hienoja kuvia Gislistä ja minusta. Yhdessä Gisli ja minä irvistimme. Sille kuvalle äiti nauroi pitkään. Sävähdin. Silloin isä oli kuollut.
Vetäisin ratsastushousut jalkaan ja astelin ratsastuskoululle, en omaan talliin vaan ratsastuskoululle. Mietin, minkä ponin vuokraisin ja päätin kysyä Bolly Jumpia. Se oli pieni, vain 142 cm korkea pukittelevainen risteytysponi. Ilmiselvästi suosikkini.
Kun astuin tallipihalle, näin kaikki entiset ystäväni. Ne, jotka olin mukamas hylännyt, kun sain Gislin kotiin. Kävelin jäinen ilme kasvoillani ohi. Emilia, paras ystäväni, katsoi muita ja murahti. Hän kipitti perääni ja kysyi heti:
“Mitäs Gislille?” Tuijotin häntä itkuun purskahtamaisillani. “Se – se ei ole minun. Äiti myi sen.” Emilian suu loksahti auki ja kiinni ja hän tokaisi: “Äitisi on melkoinen idiootti!” Sitten hän tajusi, mitä oli sanonut ja kalpeni. Itse purskahdin nauruun, ja Emiliakin kikatti.
“EMILIAA!” kuului korkea, kimeä ääni. Emilia huusi takaisin: “Niin, Sofie?” Emilia pyöräytti silmiään. “Mitä vielä odotat, ala tulla varustelemaan Joggy!” kuului Sofien luonnottaman kimeä ääni. Joggy oli Sofien oma New Forest, jota kaikki jumaloivat. “Ööö… En jouda!” Emilia sanoi kovaa. “MITÄ? Ei kai siellä ole Mari?” korkea kiljaisu sai lähimmässä tarhassa olevan suokin hyppäämään pystyyn. Emilia ei vastannut ja otti minua käsikynkästä. Mietin pari sekuntia ja kysyin:
“Kiinnostaisiko vuokraheppa?”
Emilia tuijotti kuin idioottia.
“Tietty! Kuinka niin?” Nyökkäin vaisusti. “Omistan Trakhenerin. Ja inhoan sitä. En sen takia, että se olisi karmea, se on hieno, mutta sen takia, kun äitini antoi sen minulle”, syljin sanat suustani. “Voin liikuttaa Majoria, jos tulet vuokraamaan Cookiea?” ehdotin.
Emilia tuijotti hetken ja hyökkäsi sitten kaulaani. “TOKI!” hän sanoi hymyillen.
Emilia tuli seuraavana päivänä ja annoin hänelle Cookien harjat, kun itse harjasin isän hevosta, Majoria.
“Mennäänkö maastoon?” kysyin jännittyneenä.
“Juu”, Emilia sanoi harjaten Cookiea reippaasti.
Menimme maastoon ja ravasimme pitkään. “Täää on NIIIIIN huippu!” Emilia nauroi Coksin selässä. Tuijotin eteen ja näin Gislin. Se oli Gisli, joka laukkasi rennon pehmeästi eteenpäin. Se hirnahti, kun tunnisti minut.
“GISLI!” kiljaisin.
Tyttö sen selässä nautti, kunnes huomasi minut. “Älä vie Gisliä. Gisli on minun!” hän sanoi ensin.
“Se on minun entinen ponini.”
Tyttö rentoutui, ja Emilia hymyili kaunista hymyään. Emilia mietti hetken.
“Mari, vaihdetaanko hevosia? Vuokraisin mieluummin Majoria”, hän sanoi. Emilia oli ratsastanut Majorilla ennenkin. “Okei”, sanoin, laskeuduin alas ja astelin Coksin luo. Coks hörähti, kun kiipesin sen selkään. Gisli näytti mustasukkaiselta. Ei Majorille, vaan Coksille. Laskeuduin alas.
“Hei, saanko hyvästellä Gislin?” kysyin tytöltä.
“Joo. Olen muuten Meri”, Meri sanoi laskeutuessaan. Meri piteli Coksia sillä aikaa, kun astelin Gislin luo.
“Hei, rakas”, sanoin kuiskaten. “Muistatko, kun jätit minut talvella lumeen? Tai kun voitimme ekat kisamme. Sinulla on nyt Meri, jonka kanssa luultavasti teet samoja juttuja kuin minun kanssani. Minulla on Coks, josta yritän oppia pitämään. Ymmärräthän? Tulen katsomaan sinua joskus”, sanoin halatessani Gisliä vaimeasti. “Tulen käymään joskus”, sanoin Merille.
“Okei”, Meri sanoi ja kipusi samalla selkään, kun minä kapusin Coksin selkään. Vilkutin heille ja tunsin, ettei tämä ollut viimeinen kerta.

Kirjoittaja: Salla-Mari