Huutokaupan tuhkimo

Kirjailija: Marilyn Halvorson 

Tulimme viimeiselle tynnyrille, sille joka oli lähimpänä tallia. Vielä yksi salamannopea käännös ja… Tamma ei kääntynyt. Se vikuroi ja kiisi suoraan kohti tallia juosten kovempaa kuin koskaan ennen. En enää edes yrittänyt kääntää sitä. Halusin vain saada sen pysähtymään. Se laukkasi täyttä päätä kohti tallin avointa ovea. Matkassa oli kuitenkin yksi mutka. Oviaukko oli riittävän korkea hevoselle, mutta ei sen selässä istuvalle ratsastajalle. Ellen keksisi jotain äkkiä, pääni olisi vaarassa…

Katkelma kirjasta: 

Minun olisi pitänyt tajuta heti, että tämä mustanpäistärikkö oli valmis makkaratehtaalle. Ellen ymmärtänyt asiaa sen ulkonäöstä, minun olisi pitänyt tietää se siitä, ketkä hevosesta huusivat tarjouksia. Huutajina oli pari viekasta vanhaa äijää, jotka roikkuivat aina huutokaupoissa ja keräsivät tiensä päähän tulleita hevosia. He ostivat niitä teurastamoille ja kärkkyivät aina tilaisuutta saada niitä halvalla. Vaikka inhosinkin ajatusta, että yksikään hevonen päätyi teurastamoon, tiesin, että sellaista elämä oli. Kai se oli parempi kuin jättää hevonen näkemään nälkää. Parempi kuin että hevosesta tuli niin vanha ja raihnainen, ettei se enää päässyt jaloilleen.

Miksen siis voinut olla puuttumatta asiaan ja antaa luonnon tehdä tehtävänsä? Miksi minun piti mennä huutamaan tämä tamma? Ehkä se johtui sen väristä. Kun olin pieni, minulla oli kirja, joka kertoi Lady-nimisestä mustanpäistäriköstä. Luin sitä niin kauan, että kannet irtosivat. Siitä lähtien olen halunnut samanväristä hevosta enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Mutta sellaiset ovat suunnilleen yhtä yleisiä kuin rehelliset poliitikot. Taisin mennä vähän sekaisin, kun eteen tuli mustanpäristärikkö, jonka voisin oikeasti saada. Tai ehkä ostin sen todellisuudessa siksi, että se on kapinallinen. Pidin siitä, miten se piti päätään pystyssä. Miten se pani vastaan, kun sitä tönittiin.

Puolet aivoistani askaroi asian parissa, puolet laski rahoja. – Kuusisataa, kuusisataakaksikymmentä, kuusisataaneljäkymmentä, kuusisataakuusikymmentä, kuusisataakahdeksankymmentä, laskin ääneen. Yhtäkkiä pysähdyin. Olin juuri pannut pinoon viimeisen kaksikymppiseni. Kaivelin taskustani vielä yhtä, jonka tiesin olevan siellä. Vain käytetty nenäliina. Katsoin toisesta taskusta. Tyhjä kuin pikkusiskoni pää. Kävin läpi farkkutakkini taskut. Nöyhtää ja kaksi purkkapaperia.

Mies tiskin takana ryki. – Vielä kymmenen dollaria, neiti.

– Tiedän, tiedän, mutisin ja mulkaisin häntä häijysti. – Ei tarvitse repiä pelihousuja. On se täällä jossain. Kaivelin paniikissa taskut uudestaan. Kaksikymppistä ei ollut missään. Kuulin, miten ihmiset takanani jonossa vaihtoivat painoa jalalta toiselle.

– Neiti hyvä, mies sanoi tiukasti, – joko sinulla on rahat tai ei ole. Jos sinulla ei ole enempää käteistä, kirjoita vaikka sekki puuttuvalle kympille.

– Minulla ei ole rahaa pankissa, mutisin.
– Mutta minulla oli summa käteisenä. Varmasti oli.

–No, mies sanoi kyllästyneenä, – nyt sinulla ei sitä ole. Tee tilaa ja anna muiden tulla luukulle. Saat puoli tuntia aikaa hankkia rahat. Sen jälkeen meidän täytyy myydä hevonen uudelleen.