Kesäloma

Bussi töyssyttää mukavasti, kun Vilma istuu sen penkillä. Koulu on juuri loppunut, nyt on alkamassa kesäloma! Vilma aikoo viettää ihan kaiken vapaana olevan aikansa talleilla, pikku reissuja lukuun ottamatta. Äiti oli suunnitellut perheen lähtevän lomaksi Ruotsiin tapaamaan isoäitiä ja isoisää, mutta Vilma oli päättänyt jäädä kotiin. Olkoon äiti kuinka sitä vastaan, Vilma ei lähtisi! Sitä paitsi pärjäisiväthän isoäiti ja -isä kesäloman ilman meitä. Vilma tiesi, että ennen kaikkea hänen olisi pakko lähteä mukaan Ruotsiin, mutta ei, ellei ole pakko!

Vilma painoi nappia. Bussi pysähtyi miltei heti, kun kuskin yllä oleva kello oli kilahtanut, ja Vilma loikkasi bussin kyydistä. Pysäkki ei ollut kuin noin puolen kilometrin päässä kotoa, ja Vilmalla ei mene sen kulkemiseen kuin viitisen minuuttia. Hän juoksi portaat ylös ja koputti oveen. Äiti oli aloittanut työt viikko sitten, eikä Vilma ollut vieläkään tottunut siihen, että hänellä oli oma avain, joka pitää kaivaa koulun jälkeen taskusta, ja avata itse ovi. Yleensä se on auki.

Vilma heitti reppunsa eteisen nurkkaan ja käveli keittiöön, otti omenan hedelmäkulhosta ja istui tv:n eteen. Juuri, kun Vilma oli laittanut tv:n päälle, ovikello soi. Samassa Vilma muisti: hänen piti mennä kolmeksi Saaran kanssa tallille, ja kello oli jo 15:04! Vilma sammutti tv:n, juoksi eteiseen, sujautti lenkkarit jalkaansa ja ryntäsi ovesta ulos, jossa Saara seisoi. ”Anteeksi, unohdin kokonaan!” huohotti Vilma vetäessään oven kiinni perässään ja lukkoon. ”Ei se mitään, mutta odottelin sinua pihassa melkein viisi minuuttia ja pakoilin Juusoa”, Saara virnisti. Juuso oli Saaran pikkuveli, joka oli aina innokas tulemaan tyttöjen mukaan tallille, mutta Saaran äiti ei antanut, eikä Saara olisi halunnutkaan.

Vilma veti keuhkoihinsa ihanaa tallin ilmaa ja astui sisään. Suurin osa hevosista oli laitumella, mutta viisi shettistä ja connemaranponi olivat sisällä. Vilma meni oman poninsa, Iineksen, luokse. Iines kurkisti heti ulos karsinastaan ja pärskähti terveiseksi.
”Oma pikku kultaseni…”, supatti Vilma sen korvaan ja rapsutti sen nautinnollisesta kohdasta. Ponin silmät lupsahtivat pian kiinni, ja se hörähti hiljaa. Vilma kävi hakemassa harjan ja meni Iineksen karsinaan. Hän harjasi sen selkää pitkin hitain liikkein.
”Lähdetäänkö ratsastamaan, nyt on ihana sää”? kysäisee tyttöjen huomaamatta talliin tullut Veera.
”Mistäs sinä siihen tupsahdit?” Saara nauraa ja hakee poninsa Ompun varusteet.
”Ihan kotoa tulin tänne,” hymyilee Veera. ”Tuletko sinä, Vilma”?

Tytöt ratsastavat tallin pihalta metsäpolulle. Se oli rauhallinen pieni polku, joka vei ihanasti mutkien kautta järvelle. Vaikka se olikin nimeltään pieni metsäpolku, siinä mahtui silti kolme ratsastajaa kulkemaan vierekkäin.
”Mitä te saitte äidinkielen kokeesta? Mä sain ihan hyvän, kymppi miinuksen, olin kai yksi luokan parhaimmista,” kysyy Veera ja keskeyttää muiden ajatukset. Veera oli aina porukan suuripuheinen.
”Minäkö? Mä sain kasi miinuksen,” huokaisee Vilma ja huomauttaa vielä, että se oli vaikea koe.
”Niin, se oli vaikea… Mä sain kylläkin ysi puolen, mutta kauan sen tekemisessä kuitenkin meni.” sanoo Saara.
”Laukataanko loppumatka järvelle? Nyt on niin helle, että voitais käydä heppojen kanssa uimassa!” sanoo Veera. Tytöt kannustavat poninsa laukkaan.

”Onko teillä muuten uikkarit mukana”? Vilma tajusi yhtäkkiä, kun he olivat päässeet rannalle. Saara asteli jo housut käärittynä polviin asti rantavedessä ja talutti Kanelia vierellään.
”Mulla ainakin on,” aanoo Saara ja menee pukukoppiin.
”Mullakin on, entä sulla?” kysäisee Veera.
”On mulla. Onneksi. En jaksa tätä paahdetta,” huokaisee Vilma ja pitää lujaa kiinni Ompusta, joka sai näköpiiriinsä vaaran: linnun. Omppu säikkyi kaikkia lentäviä, oli se sitten pieni tai iso. Saara tulee pukukopista ja ottaa Ompun sekä Kanelin ohjat käteensä. Heidän piti vuorotella pukukoppivuoroja, sillä yksi ei voinut pitää kiinni kolmea hevosta.

Kun loppujen lopuksi kaikilla oli uimapuku, he nousivat selkään ja kävelivät veteen. Järven pohja oli varmistettu hevosille turvalliseksi, joten sinne voi huoletta mennä uimaan. Vilma tunnusteli vettä varpaillaan.
”Kylmää”! kiljaisi Vilma ja perääntyi askeleen.
”Eikä ole, tule nyt vaan! Tämä on ihanaa!” nauroi Saara ja roiskautti Vilman päälle vettä.
”Ei saa!” Vilma nauroi ja nousi Iineksen selkään. ”Mennään sitten, mutta en voi vannoa, että en jäätyisi Iineksen selkään”.

Virkistävän uimareissun jälkeen Vilma, Veera ja Saara istuivat ruohikolla pyyhkeiden päällä ja joivat mehua, jota Saara oli ottanut pullollisen mukaan.
”Ihanaa”, huokaisee Vilma ja katsoo lumouteena auringonlaskua.
”Sama juttu”, sanoo Saara.
”Satumaista!”, nauraa Veera ja nyhtäisee ruohotupsun maasta, tiputtaa sen salaa vieressä istuvan Saaran pään päälle ja esittää varsin viatonta katsellen auringonlaskua.
”Kuka se oli?”, aloittaa Saara pahaenteisesti. Veera on kääntänyt kasvonsa pois Saarasta, mutta syyllisyyden tunnistaa pian naurusta hytkyvistä olkapäistä.
”Sinä…” Saara hihittää ja napsaisee maasta kaksi kourallista ruohoa ja heittää ne Veeran päälle.
”Hei!” Veera nauraa. ”Minä heitin vain yhden tupsun!”

”Tulin kotiin!” huutaa Vilma ja menee suoraan keittiöön, jossa äiti valmistaa illallista.
”Hei muru!” äiti sanoo ja nostaa syliinsä jaloissa kinuavan puolivuotiaan Millan, joka oli juuri oppinut konttaamaan. ”Millainen päivä oli?” äiti kysyy ja ottaa kattilan pois kuumalta hellalta ja ottaa mikrosta Millan tuttipullon, jossa oli lämpeämässä maitoa.
”Ihan kiva. Me oltiin uimassa heppojen kanssa! Mitä ruokaa?”, kysyy Vilma ja ottaa äidin pyynnöstä Millan syliinsä ja juottaa sitä hetken.
”Illallisena on jauhelihakeittoa. Pesepä sitten kätesi, ennen kun tulet pöytään”, sanoo äiti ja nostaa kiehuvan kattilan patalapun päälle pöydälle.

Vilma menee vielä illemmalla käymään tallilla, laittaa Iinekselle suitset ja satulan, taluttaa sen ulos ja nousee satulaan. He menevät rannalle, missä olivat päivällä olleet. Vilma hymyilee, kun huomaa maassa multaisen kohdan, mistä Veera ja Saara olivat vedelleet ruohotupsuja. Vilma taputtaa Iinestä kaulalle. Aurinko oli jo laskenut järven taakse, ja sinne se jäisi koko yöksi.

Kirjoittaja: Jenni