Lindenburgin linnan aarre

Kirjailija: Emma Raven

Salma on onnekas – hän pääsee Vasquezien ja stunthevosten mukana elokuvan filmauksiin. Näyttävässä mutta salaperäisessä lindenburgin linnassa asuu kreivi perheineen – ja tarun mkaan pari kummitusta. Vuosikymmenten takainen jalokivivarkaus ja linnan salaiset sopukat kutkuttavat nuorten mielikuvitusta, mutta tapahtumat saavat pelottavan käänteen kun joku alkaa vainota Vasquezien hevosia. Onko tekojen takana näyttelijöitä jahtaava paparazzi vai jotain pahempaa? Salma luottaa mysteerin ratkaisussa jälleen lempihevosensa Lucen vaistoihin, ja ori johdattaa hänet oudolle aukiolle metsän sydämeen…

Katkelma kirjasta:

– Toivotan kaikki tervetulleiksi tänne Lindenburgin linnaan ja toivon, että vierailustanne tulee ikimuistoinen. Kuten huomaatte, paikkojen saneeraus on saatu valmiiksi. Jos voimme tehdä jotain edistääksemme viihtyvyyttänne, älkää epäröikö saattaa asiaa tietoomme.

Kreivi Lindenburg oli kuin omalaatuinen rehtori. Häntä kuunnellessani minulle tuli yhtäkkiä tunne, että joku tuijottaa minua. Käänsin katseeni kreivin viereen.

– Vaimoni ja poikani Alex ovat ylpeitä tästä päivästä…

Alex. Hän ei todellakaan näyttänyt omituiselta hyypiöltä, jollaiseksi Ryan oli häntä veikannut. Pojan lyhyet hiukset olivat hiekanväriset. Kasvot olivat komeat, mutta hänen piirteensä pehmensivät vaikutelmaa. Hän tuli selvästi äitiinsä. Silmät olivat siniset tai vihreät, mutta en tohtinut katsoa niitä pitkään, sillä hän tuijotti minua. Kun katseemme hetkellisesti kohtasivat, huomasin Alexin kasvoilla hymynkareen. Käännyin ympäri varmistaakseni, että Rachel seisoi takanani. Alexin täytyi tuijottaa häntä – ainahan tilanne osoittautui sellaiseksi. Mutta takanani ei ollut ketään, pelkästään seinä. Katsoin uudestaan Alexia. Hän tosiaan katsoi minua. Sitten hän käänsi katseensa isäänsä.

– Kiitämme tulostanne ja odotamme tapaavamme teidät kaikki henkilökohtaisesti viikon aikana.

Kreivi säteili yleisölleen. Puheen jälkeen kuulijat lausuivat kiitokset, kun isäntäväki laskeutui korokkeelta ja sulautui väkijoukkoon. Samassa meteli palasi saliin, kun kaikki jatkoivat jutustelua.

Käännyin meidän viisikkomme puoleen ja järkytyksekseni näin huolitellun, tulipunatukkaisen tytön kaulailevan Ryania. Tyttö vetäytyi vähän kauemmas, mutta piti kätensä yhä Ryanin vyötäröllä. Ryan hymyili hänelle leveästi – kuka hän sittenkin olikaan. Ja nuori nainen oli selvästi haltioissaan Ryanin tapaamisesta.

– Tiesinhän: yhtä komea kuin aina! Heti käsikirjoituksen nähtyäni toivoin, että te tulisitte linnaan.

Taas yksi amerikkalainen. Vilkaisin Liviä. Minun laillani hänkin tarkkaili tilannetta. Ryan kietoi kätensä tytön harteille ja kääntyi meidän puoleemme.

– Tässä on Sandy, Ryan sanoi.

Sandykin esitteli meille virheettömän amerikkalaishymyn.

– Kuka heistä on tyttöystäväsi? Sandy kysyi ja nauroi ilman näkyvää syytä. – Toivottavasti ei kukaan! hän kiljahti.

Ryan pudisti päätään.

– Odotin tietenkin, että tapaisin jälleen sinut.

Outo tunne lävisti minut. En usko, että se oli mustasukkaisuutta. Ryan ei ollut poikaystäväni, joten miten voisin olla mustankipeä? Mutta en ollut koskaan nähnyt Ryanin lirkuttelevan kellekään, joten yllätyin. Tuskastuin ja tunsin seisoskelevani ihan väärässä paikassa. Rutistin lasiani, jonka olin tyhjentänyt karpalolimonadista ajat sitten. Ryan ja Sandy roikkuivat tiukasti kiinni toisissaan ja olivat pelkkää hymyä. Kuka ihme tuo Sandy oikein oli? Kaikki vaikutti perin epäaidolta.

Herra Vasquez oli hivuttautunut salin toiselle puolelle Stevenin kanssa, Liv ja Rachel olivat uppoutuneet keskusteluun. Kumarruin Rachelin puoleen.

– Palaan pian, sanoin hänen korvaansa.

Olin loihtinut kasvoilleni valmiiksi hymyn, sillä tiesin hänen katsovan minua. Hän nyökkäsi, ja minä käännyin ja suuntasin lähimmälle ikkunaovelle. Tiesin, ettei Ryan edes huomannut poistumistani.

Seisoin hetken pimeällä terassilla. Kaikki olivat ilmeisesti päättäneet, että sisällä oli viihtyisämpää. Minä en itke koskaan, mutta juuri nyt harkitsin sitä. Vedin syvään henkeä, ennen kuin lähdin kävelemään. Samassa toivoin, etten olisi tullut pihalle, sillä näin Benicion ja hänen poppoonsa yhä istuvan perimmäisen pöydän ympärillä. Tuijotin varpaisiini, kunnes ohitin hänen tuolinsa ja hymyilin.

– Hauska nähdä jälleen, Salma, Benicio sanoi italialaisittain murtaen. Olin tupsahtaa ällistyksestä nurin! En olisi uskonut, että hän muistaa minut saati sitten nimeni!

– Samat sanat. Elokuvatähden läsnäolo sai minut käyttäytymään ylikohteliaasti. En takuulla silti pysähtyisi nolaamaan itseäni, joten pistin tarmokkaasti jalkaa toisen eteen, kunnes olin turvallisesti massiivisen kulmatornin toisella puolella. Suuntasin vasemmalle linnan pitkää seinustaa pitkin pääsisäänkäynnille ja jatkoin tallille. Kävelin viimeiset viisikymmentä metriä määrätietoisesti soratiellä, joka rouskui kengänpohjieni alla.

Kulkuani valaisivat kuistin lamppujen muodostamat pienet, keltaiset valolammikot ja linnan kodikkaasti valaistut huoneet. Täällä ulkona kuitenkin aistin selvästi pimeyden, joka pesi läheisessä metsässä. Oli hiljaista ja aavemaista. Ajatukseni palasivat Hansin tokaisuun kummituksista.

Porttiholvia lähestyessäni kreivin sanat kaikuivat korvissani.

Vierailustanne tulee ikimuistoinen.

Jotenkin aavistin, että se oli totta.

Kivisen kaaren alla kuulin äänen, joka sai minut seisahtumaan niille jalansijoilleni – illan hiljaisuuden rikkoi kalahdus. Aivan kuin metallinen salpa olisi avattu. Juoksin tallipihalle juuri, kun Lucen läpitunkeva hirnahdus halkoi ilmaa.

Tallipiha oli autio, joten hidastin vauhtia ja tarkastin karsinat. Luce riiputti päätään alaoven yli. Minut nähdessään ori hirnahti, mutta se kuulosti jotenkin oudolta. Se pälyili ympärilleen korvat luimussa. Kun olin parin metrin päässä, karsinan ovi alkoi hitaasti avautua. Syöksähdin vauhtiin ja sain siitä kiinni, kun se oli raollaan kolmisenkymmentä senttiä. Luce oli juuri aikeissa puskea sen kokonaan auki, koska se oli hoksannut oven liikahtaneen kevyestä kosketuksesta. Painauduin ovea vasten koko painollani ja hapuilin salpaa. Se oli auki – olin siis kuullut oikein! Tartuin salparautaan, sysäsin ovea kaikin voimin ja työnsin salvan kiinni. Mekkala hermostutti Rediä, ja se potkaisi karsinan seinää.

En voinut uskoa tapahtunutta ja omaa reaktionopeuttani. Sydämeni takoi rintakehässäni. Luce steppasi karsinassaan, hirnui taas ja tuli lähemmäs. Sen ilme paljasti, että se oli äärimmäisen varuillaan, eikä sen käytöksessä ollut tyypillistä ilkikurisuutta. Ori yritti hillitä itsensä, mutta sitä pelotti. Minä puolestani yritin ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Laskin käteni Lucen turvan päälle ja painoin pääni sen silkinpehmeää poskea vasten. Supatin rauhoittavasti hevosen korvaan. Luce hengitti syvään ja tunsin, miten se alkoi rentoutua. Se oli älykäs ja ymmärsi vaaran olevan ohi. En halunnut kuvitella, mitä olisi tapahtunut, ellen olisi tullut katsomaan sitä. Kuka kumma oli peukaloinut salpaa? Myös Red vaikutti rauhoittuneen. Suljin silmäni hetkeksi, ennen kuin jälleen katsoin Lucea. Ja silloin tunsin olallani jonkun käden.