Mustangijoki: Hevosvaras

Kirjailija: Sharon Siamon

Kaksostytöt Sophie ja Liv lähtevät isovanhempiensa tilalle. Sophie inhoaa vaarallista aavikkoa eikä käärmeen purema ainakaan kohota tunnelmaa! Rämäpäinen Liv sen sijaan nauttii ratsastusretkistä kanjoneissa. Hurja seikkailu alkaa, kun Diego – isovanhempien hevoslauman johtajaori – löytyy loukkaantuneena mutta lauma on tipotiessään. Onko hevosvaras seudulle vaeltanut yksinäinen villiori vai juonikas naapuritilallinen Sam Regis? Vaikka oppaana on naapurinpoika Shane, kaupunkilaistytöt eivät aina muista kunnioittaa erämaan mahtavia luonnonvoimia…

Katkelma kirjasta:

Liv Winchester ei ollut pysyä nahoissaan – niin paljon hän riemuitsi tämän maaliskuisen iltapäivän hetkistä. Hän painoi leveälierisen stetsonin syvemmälle päähänsä. Vihdoinkin hän oli täällä! Hän ratsasti aavikon halki mahtavalla hevosella nimeltä Cactus Jack. Arizonan kuiva ylänkö hehkui myöhäisen iltapäivän auringossa. Aurinko! Kotona Vancouverissa oli satanut kolme viikkoa yhtä soittoa ennen matkaanlähtöä. Täällä oli vierähtänyt jo kokonainen viikko ilman pilven hattaraakaan.

– Huhuu, Sophie! Liv hihkaisi edellä ratsastavalle kaksossisarelleen. – Eikö olekin täydellistä?

Sophie kääntyi satulassa ja mulkaisi sisartaan. Liv huomasi, että hänen hentorakenteinen siskonsa oli kauttaaltaan jäykistynyt ja tämän tummat silmät olivat lasittuneet pelosta.

– Tiedät, että vihaan korkeita paikkoja, Sophie ulisi. – Katso, mihin meidän täytyy mennä!

Edempänä polku kapeni soukaksi kalliokielekkeeksi kanjonin reunalle. Mahtavan korkea, punainen kiviseinämä suojasi polkua toiselta puolelta, mutta toisella puolella oli suora pudotus kuivaan kanjoniin.

Mustangijoki! Liville nimi oli täyttä taikaa. Jossain tuolla alhaalla, missä villihevoset muinoin juoksivat vapaina, vaelsi pieni lauma, joka polveutui espanjalaisten valloittajien hevosista. Lauman omistivat hänen isovanhempansa. Liv, Sophie ja langanlaiha, nuori cowboy nimeltä Shane Tripp olivat lähteneet paikantamaan hevosia, jotta he voisivat paimentaa ne takaisin Lucky Starin ranchille.

– Hyvin se menee, Sophie, Liv sanoi. – Luota Shaneen.

Cowboy näytti tietä mustavalkoinen Tux-koira vanavedessään. Sophie seurasi häntä, ja Liv ratsasti jonon hännänhuippuna. Hän piti Cactus Jackin ohjia rennosti yhdellä kädellä, sillä hän tiesi hevosen olevan älykäs ja varmajalkainen.

 

*****

 

Käärmeen huomasi ensimmäisenä Shanen hevonen Navajo. Luikero makasi sykkyrässä tasaisen kiven päällä täsmälleen hevosten kulkuväylällä. Navajo pärskähti, seisahtui ja yritti ottaa askeleen taaksepäin kapealla polulla.

Pieniä kiviä sinkoili alas jyrkänteeltä.

– Mitä nyt? Shane kumartui kuiskaamaan ruunivoikon paintin korvaan. – Et voi jäädä tähän!

Navajon takana Sophien laukkipäinen rautias nimeltä Cisco pysähtyi kuin seinään. Sophie takertui lännensatulan nuppiin, jotta ei paiskautuisi alhaalla ammottavaan kanjoniin.

– Mitä tapahtuu? Sophie hätäili.

– Pysy aloillasi, Shane komensi. – Kalkkarokäärme paistattelee päivää kalliolla. Jos pidät mekkalaa, se säikähtää. Onneksi Navajo älysi olla astumatta sen päälle. Elukka olisi voinut pillastuttaa hevoset ja pudottaa meidät kaikki jyrkänteeltä.

– Käärme! Sophie tutisi kuvitellessaan, miten Cisco kavahtaisi takajaloilleen ja horjahtaisi kallion reunan yli. Hän näki käärmeen nyt itsekin; se oli ihan Navajon edessä. Kiveä vasten eläin näytti himmeän ruskealta, ja sen selässä oli kalpeita, valkoreunaisia vinoneliöitä.

– Pää pystyyn, Sophie kuuli Shanen sanovan hevoselleen. – Älä käy nuuhkimaan tuota kaveria, tai saat tuntea sen nahoissasi. Se tietäisi sinun loppuasi. Cowboy kääntyi sanomaan olkansa yli Sophielle:

– Emme mahdu kääntämään hevosia ympäri. Ei auta kuin odottaa, että käärme luikertelee tiehensä.

Sophie kuuli Livin pysäyttävän ratsunsa taakseen.

– Miksi seisomme paikallamme?

– Kalliolla on kalkkarokäärme, Sophie supatti – Meidän täytyy olla hiljaa ja odottaa, että se häipyy.

– Vau, kalkkarokäärme! Liv nojasi eteenpäin nähdäkseen paremmin. – Maaliskuu on kuulemma parasta aikaa nähdä niitä luonnossa.

Sophie mulkaisi kaksossisartaan. Olivia eli Liv – kukaan ei kutsunut häntä koko nimellä – punoitti jännityksestä, ja hänen ruskeat silmänsä säihkyivät.

– Olet ihan kaheli, Sophie mutisi.

– Hyst! Shane suhahti tytöille. – Tux, hän sanoi bordercollielleen. – Älä kuvittelekaan lähteväsi käärmejahtiin.

Tux asettui vinkuen makuulle Navajon vatsan alle ja painoi kuononsa etutassujen väliin voidakseen pitää käärmettä herpaantumatta silmällä.

Sophiesta tuntui, että he istuivat auringon paahteessa tunnin. Hiljaisuus oli painostavaa. Ainoat äänet maailmassa olivat lintujen kiljahdukset, satulan nahan narina ja hevosten ympärillä pörräävien kärpästen surina.

Jossain vaiheessa Tux haukahti terävästi, sillä se oli tympääntynyt makaamaan paikallaan.

– Hiljaa, hölmö koira! Shane komensi.

Käärme suoristautui kerältä ja kohotti paksua, kolmion muotoista päätään. Sen häntä jäykistyi. Kalistimen mustavalkoiset raidat ja helmien kaltaiset, helisevät sarveisrenkaat näkyivät nyt selvästi.

Tux haukahti toistamiseen.

Kalkkarokäärme kohottautui. Sophie katsoi sen silmien mustuaisiin, jotka näyttivät kapeilta, pystysuorilta viilloilta. Shane kurottautui katkaisemaan oksan käppyräisestä pähkinämännystä, joka oli kuollut pystyyn kasvupaikalleen kallionseinämän rakoon.

– Mitä sinä suunnittelet? Liv kysyi takaa.

– Yritän tönäistä sen sivummalle tällä kepillä, Shane sanoi. – Annan sille vain vähän vauhtia. Älkää liikkuko!

Kun hän laskeutui Navajon selästä kallionkielekkeelle, käärmeen kalina soi rutikuivassa, seisovassa ilmassa yhtä äänekkäästi kuin tulikuumalla paistinpannulla tirisevä pekoni.

Shane sohaisi käärmettä varovasti. Hännänpään kalistin liikkui niin nopeasti, että se sumeni silmissä. Käärmeen pää oli jännittynyt hyökkäysasentoon.

– Nyt hevoset hyvin tuntumalle, Shane kuiskasi Sophielle ja Liville. – Älkää antako niiden karata käsistä.

Sophie lyhensi Ciscon ohjia.

– Ihan rauhallisesti vain, hän rukoili.

Juuri silloin Tux päätti hyökätä. Bordercollie livahti raivokkaasti haukkuen Navajon alitse ja solahti salamana Shanen eteen.

Shane syöksähti liikkeelle: hän sujautti kepin ripeästi kalkkarokäärmeen alle ja nakkasi eläimen korkealle ilmaan.

Sophie kyyristyi satulassa, kun kiemurteleva käärme sinkoutui häntä kohti ja putosi alas. Yhtäkkiä hän tunsi jalassaan pistävää kipua lyhytvartisen kengän yläpuolella. Oksa ja käärme pyörivät tyhjyyteen, alas kanjonin synkkiin varjoihin.

Navajo aikoi kavahtaa takajaloilleen. Shanen jalkoihin tuli vauhtia: hän tarttui hevosen suitsiin ja pakotti ratsun pysymään neljällä jalalla.

– Sophie! Liv kirkaisi. – Oletko kunnossa?

– E-en, Sophie takelteli. – Käärme taisi purra minua.