Mustangijoki 2: Kojoottikanjoni

Kirjailija: Sharon Siamon

Kaksostytöt Sophie ja Liv hoitavat äitinsä kanssa isovanhempien ranchia. Liviä aavikkoelämä ihastuttaa, Sophieta ahdistaa – onneksi tyttöjä yhdistää rakkaus hevosiin. Isovanhempien espanjalaisveristen hevosten lauma vaeltaa tilan mailla, mutta aavikolla kuhisee vaaroja. Kun nuori Bando-varsa harhautuu omille teilleen, etsintä johtaa kanjonin sokkeloisiin luoliin. Hevosongelmien lisäksi kaksostyttöjen täytyy ratkoa lemmenasioita, sillä he eivät ole ainoita, jotka ovat ihastuneet nuoriin karjapaimeniin, Shaneen ja Temoon…

– Diegon varsa on ihan kuin isänsä! Liv Winchester kurkotteli satulassa eteenpäin nähdäkseen, kun mustanpäistärikkö orivarsa porhalsi Mustangijoen kuivassa uomassa. – Katso, se tulee moikkaamaan!

Liv ja hänen kaksoissisarensa Sophie olivat matkalla Silver Spurin ranchimajataloon. He olivat pysähtyneet katsomaan varsaa, joka kuului tyttöjen isovanhempien pieneen, espanjalaisveriseen hevoslaumaan.

Liv ratsasti Cactus Jackilla, komealla laukkipäisellä rautiaalla, jonka jokaisessa jalassa oli sukka ja kyljessä kaktuksen muotoinen valkoinen laikku. Sophien lempihevonen oli nimeltään Cisco, rautias sekin, mutta sen kullanruskeat jouhet olivat vähän vaaleampaa sävyä. Kaksoset olivat harjanneet hevosensa hyvin Silver Spurin visiittiä silmällä pitäen. Hulmuavat harjat oli kammattu, silkinpehmeät karvapeitteet suittu kiiltäviksi ja pienet, kovat kaviot öljytty, jotta hevosten arvokas perimä näkyisi selvästi. Cactus Jack ja Cisco olivat arabialaisten täysiveristen ja berberihevosten sukua eli niiden hevosten jälkeläisiä, joita espanjalaiset valloittajat olivat aikoinaan tuoneet Pohjois-Amerikan lounaisalueelle.

Diegon varsa tepsutteli Ciscon luo lipoen huuliaan sen merkiksi, että nyt se halusi rakkautta ja huomiota. Cisco taivutti kaulaansa ja pärskähti hiljaa. Se sai varsan heilauttamaan päätään, kiepsahtamaan ympäri ja pinkomaan pois – se oli Ciscolle kutsu takaa-ajoleikkiin.

– Varsa on suloinen, mutta se joutuu pulaan, jos juoksee liian kauas. Sophien levottomat, tummat silmät seurasivat pientä päistärikköä. – Isoisä kertoi, että tässä kanjonissa puumat ovat saalistaneet varsoja Diegon laumasta. Sophie oli asunut Arizonassa vasta muutaman viikon, mutta aavikolla kuhisevat vaarat kalkkarokäärmeistä nälkäisiin puumiin olivat jo tulleet tutuiksi.

– Ei hätää, Diego pitää vahtia. Liv osoitti isoa oria, joka seisoi kallionkielekkeellä vartiossa laiduntavien hevosten yläpuolella. Pienen poikansa tavoin Diego oli hätkähdyttävän sinertävänmusta, ja sillä oli pitkä musta harja ja häntä. Orin tammat ja varsat laidunsivat vapaina Mustangikanjonissa, jossa oli vesilähteen ansiosta juotavaa ja vehmasta ruohoa.

– Onko Diegolla voimia suojella laumaa? Sophie hätisteli kärpäsen pois Ciscon kiiltävän ruskealta karvapeitteeltä. Hän ei voinut olla murehtimatta. Diego oli hiljan ottanut rajusti yhteen vieraan, mustan orin kanssa isovanhempien mailla. Kukaan ei tiennyt, mistä musta ori oli kotoisin tai mihin se oli lähtenyt, mutta Diegoa se oli vahingoittanut vakavasti.

– Tietenkin on! Kuuntele. Se kutsuu varsaa takaisin. Ori kajautti ilmoille äänekkään hirnahduksen, joka kaikui kanjonin seinämistä.

Karkulainen ei totellut käskyä. Se pysähtyi, kääntyi, tömäytti jalkansa maahan ja tuijotti ylpeän ryhdikästä isäänsä. Sitten se heilautti pörröistä häntäänsä ja hyppeli kapeampaan sivukanjoniin pois Diegon ja muiden hevosten näköpiiristä.

Kanjonin jyrkät, korkeat seinämät olivat punaista kiveä. Virtaava vesi oli kauan sitten uurtanut tiensä hiekkakivikerroksiin ja muotoillut kielekkeitä ja ulokkeita, jotka tarjosivat saalistaville puumille täydellisiä piilopaikkoja pyydystettävien väijymiseen.

Sophie ja Liv näkivät varsan pinkovan sinne tänne. Se sipsutti kukkivan pensaan viereen, asetti hontelot etujalkansa haralleen ja kumartui nuuhkimaan kukkia –.

Pensas räjähti! Nälkäinen, harmaa kojootti oli odottanut sen suojassa, että varsa erehtyisi tulemaan iskuetäisyydelle.

Eläin loikkasi suoraan kohti varsan kurkkua.

Varsa kääntyi kimeästi vingahtaen ja säntäsi turvaan. Ennen kuin Liv ja Sophie ennättivät liikahtaakaan, Diego oli ampaissut raivoisasti alas vartiopaikaltaan ja jymisteli korviavihlovasti kiljuen pelastustoimiin.

Mutta orikaan ei ollut yhtä nopea kuin varsan emä, vikkeläliikkeinen rautias Carmelita. Ääntäkään päästämättä tamma pyyhälsi kohti uhattua varsaansa ja sen kintereillä kirivää kojoottia.

Kojootti yritti rampauttaa varsan näykkäisemällä sen kinnerjännettä. Se ei nähnyt Carmelitaa, ennen kuin tamma oli sen hännillä. Hevonen lähestyi pää alhaalla, korvat luimussa ja hampaat irvessä.

Kojootin karvoja pölisi joka suuntaan, kun Carmelita hyökkäsi raivopäänä. Preeriasudella oli onnea, ettei se survoutunut tamman kavioihin. Eläin nilkutti karkuun kanjonin rinteeseen.

Sillä välin orivarsa viiletti takaisin isoon kanjoniin, ja Diego otti poikansa vastaan. Ne hieroivat turpiaan vastakkain. Varsa seurasi oria säyseästi laumaan valpas Carmelita rinnallaan.

– Vau! Liv henkäisi. – En tiennyt, että ruipelo kojootti uskaltaa hyökätä varsan kimppuun. Onneksi se ei ollut puuma.

– Toivottavasti varsa otti opikseen ja pysyy äitinsä lähellä. Sophieta puistatti. – Ilman Carmelitaa Diegon varsa olisi päätynyt kojootin lounaaksi. Hän vilkaisi korkealla törröttäviä kallionkielekkeitä ja niiden varjoisia piilopaikkoja. – Tätä paikkaa sanotaan Kojoottikanjoniksi.

– Nimistä puheen ollen, tuota pikkupoikaa ei voi ikuisesti sanoa Diegon varsaksi, Liv sanoi. – Se tarvitsee oman nimen.

– Sellaisen, joka sopii sille. Espanjalaisen. Sophie nyökkäsi.

– Se heiluttelee häntäänsä kuin lippua. Liv osoitti orin pulloharjahäntää. – Voisimme sanoa sitä Banderaksi. Se tarkoittaa espanjaksi lippua.

– Mistä tiedät? Sophie katsoi hoikkaa, tummatukkaista siskoaan. He olivat vasta muutama viikko sitten tulleet isovanhempien Lucky Star -ranchille. Tyttöjen kotikaupunki, Kanadan Vancouver, oli kaukana Yhdysvaltain Arizonan osavaltiosta. Aluksi Sophie ei ollut lainkaan viihtynyt suunnattomalla, autiolla aavikolla. Ilman Ciscoa ja erästä nuorta cowboyta hänellä olisi ollut kerrassaan kurjaa. Liv sitä vastoin rakasti jokaista piikikästä kaktusta, okaista pusikkoa ja kuivaa joenuomaa Lucky Starin mailla. Mutta se oli tyypillistä kaksossisarelle, Sophie ajatteli hätistäessään kärpäsen pois Ciscon kaulalta. Liv innostui asioista hetkessä – niin kuin nyt espanjan kielestä.

Liv kääntyi satulassa. Hänen korkeille poskipäilleen oli kohonnut puna.

– Temo on opettanut minulle vähän sanoja, hän selitti.

– Vai sillä lailla! Sophien suupielet nykivät. Meksikolaistaustainen Temo oli apupoikana ranchilla, johon tytöt olivat parhaillaan matkalla. Sophie tiesi, että Liv paloi halusta nähdä pojan jälleen.

– Hän sanoi, että silmäni ovat hermoso, Liv huokaisi. – Siis kauniit espanjaksi.

Sophie nauroi.

– Kauniit silmät vai? Älä ihastu liikaa. Temo on seitsemän-, melkein kahdeksantoista, sinä vasta kolmentoista. Muistat kai? Sophie kuitenkin ajatteli, että Temo oli oikeassa Livin ruskeista silmistä. Viehättävät, isot silmät säkenöivät elämää.

– Neljätoista vuotta tulee täyteen syyskuussa, Liv muistutti. – Sitä paitsi… paraskin puhuja! Hän maiskautti Cactus Jackille, ja ruuna lähti kiipeämään kanjonipolulle. – Entäs sinä ja Shane? Ahmit sitä pitkää cowboyn laiheliinia silmilläsi. Minä sentään yritän salata, mitä ajattelen Temosta.

– Ihan eri juttu! Shane ja minä, pelkkiä kavereita. Sophie kannusti Ciscon seuraamaan Liviä. Hän toivoi, ettei Liv kiusoittelisi häntä Shanesta. Shane oli täydellisin ja ihanin poika, jonka Sophie oli koskaan tavannut. Hän piti siitä, miten stetson vajosi syvälle pojan päähän, miten poika ratsasti paintilla Navajolla ja hymyili hänelle. Sophie toivoi, että… Oikeastaan hän ei tiennyt, mitä toivoa. Paitsi että olisi vanhempi, niin Shane suhtautuisi häneen vakavasti…