Mustangijoki 4: Pelastusoperaatio aavikolla

Kirjailija: Sharon Siamon

Arizonan aavikko on maailman tylsin paikka! Sitä mieltä on Mark! Hän on kaksostyttöjen Livin ja Sophien isoveli, joka saapuu tyttöjen riemuksi vihdoinkin Lucky Starin tilalle. Markin mieli autiomaan tylsyydestä muuttuu, kun siskot pelastavat hurjaluonteisen villiorin hevossalakuljettajien kynsistä ja pakenevat erämaahan roistot kintereillään. Karu luonto paljastaa julmat kasvonsa kaupunkilaispojalle.

Katkelma kirjasta:

Liv Winchester oli kävellyt loitommas kaksoissisarensa Sophien luota. Hän tuijotti silmää räpäyttämättä julistetta lentoaseman seinällä. Siinä oli tyttö mustan hevosen selässä. Vaatimattomassa Tervetuloa Arizonaan -mainoksessa kiteytyi kaikki kaipuu, mitä Liv tunsi sisimmässään.

Liv voisi olla kuvan tyttö – mikäli he jäisivät Lucky Starin tilalle niin pitkäksi aikaa, että hän ehtisi pyydystää ja kesyttää seudulla liikkuvan mustan villiorin. Hän oli nähnyt sen kahdesti ranchin lähellä. Sielunsa silmin hän näki sen tälläkin hetkellä laukkaamassa vapaana aavikolla – kauniina, voimakkaana, vapaana!

– Liv, tule jo! Vancouverin kone laskeutui äsken. Sophien sileät, tummat hiukset kehystivät kauniisti hänen sydämen muotoisia kasvojaan. Hän lähti taluttamaan Liviä poispäin. – En voi uskoa, että näemme Markin kohta!

Tytöt pujottelivat vikkelästi väkijoukossa äitinsä Jessin luo, joka katseli silmä tarkkana sisäänkäynnistä yksitellen tulevia matkustajia.

Meillä kaikilla on ollut ikävä välkkyä ja hauskaa veljeäni, Liv ajatteli. Etenkin Sophiella. Hän inhoaa muutoksia. Kun Mark oli vanhempien eron jälkeen muuttanut asumaan isän luo, se oli iskenyt kovimmin Sophieen. Mutta nyt sisarukset saisivat jälleen asua yhdessä – isovanhempiensa omistamalla Lucky Starin tilalla.

– Näyttääköhän hän erilaiselta kuin ennen? Sophie kysyi ja siirsi levottomana painoa jalalta toiselle.

– Mehän näimme hänet huhtikuussa, Liv nauroi. – Paljonko neljässä kuukaudessa voi muuttua?

– No, sinä olet muuttunut. Hiuksesi ovat pitemmät ja paksummat, ja niihin on tullut aurinkoraitoja. Ja näytät… pitemmältä, Sophie sanoi. Tytöt eivät olleet identtisiä kaksosia, vaan Sophie oli pienempi ja sirompi.

Liv toivoi, ettei kasvaisi kaikkia ikätovereitaan pitemmäksi. Sen sijaan kaikki muut muutokset, joita oli tapahtunut isovanhempien tilalle muuton jälkeen, olivat tervetulleita.

Eikä kyse ollut vain ulkonäöstä. Avarassa aavikkomaastossa ratsastaminen omalla hevosella, Cactus Jackilla, oli vahvistanut hänen lihaksiaan. Ja salaperäinen musta ori oli antanut hänelle unelman. Kunpa he voisivat jäädä tänne… kunpa Mark rakastaisi ranchia yhtä paljon kuin hän!

– Tuolta hän tulee! äiti huudahti. – Mark!

Liv ja Sophie jähmettyivät. Heitä kohti lampsiva pitkä nuorukainen ei voinut olla heidän isoveljensä. Pojalla oli huppari, joka peitti hänen silmänsä ja kasvonsa kokonaan näkyvistä. Lökäpöksyjen vyötärönauha rötkötti alhaalla, ja isot kengät louskuttivat jaloissa. Selkäreppu riippui hintelän olkapään varassa. Puhelin pysyi korvalla kuin liimattuna.

Poika hädin tuskin vilkaisi äitiään, kun tämä kietoi kätensä hänen ympärilleen.

Liv ja Sophie vilkaisivat toisiaan tyrmistyneinä ja kiiruhtivat veljensä ja äitinsä luo. Kyse ei ollut vain Markin oudoista vaatteista, vaan hänen tavastaan kantaa niitä. Ihan kuin hän olisi kutistunut.

– Hei Mark, Liv sanoi hiljaa.

– Tosi kiva, kun tulit, Sophie nielaisi.

– Mitäs pikkusiskot? Mark peräytyi äidin otteesta ja tunki puhelimen taskuunsa. Vino hymy valaisi hänen kasvonsa sekunniksi, mutta sitten se sammui.

– Matkalaukkua täytyy odottaa täällä, Jess sanoi Markille, kun poika kääntyi lähteäkseen.

– Kaikki kamat ovat täällä. Mark taputti reppuaan. – Eihän täällä kauan majailla, vai?

Liv ja Sophie vilkaisivat toisiaan taas häkeltyneinä.

– Et sinä paljoa tavaroita tarvitsekaan, Sophie yskähti. – Ehkä jotain viileämpää kuin tuon paksun hupparin. Ulkona on tosi kuuma. Hän osoitti lentoaseman ikkunasta pihalla kasvavia palmuja.

– Voimme ostaa sinulle stetsonin, Liv sanoi. – Niin et paahdu.

– En aio olla ulkona paljon, Mark kohautti harteitaan. – Missä paku on?

– Tuollapäin. Äiti osoitti uloskäynnille mutta näytti epäröivältä. – Tulin isoisän autolla, en meidän pakettiautollamme.

Älä kerro, että paku on myyty! Sophie rukoili hiljaa. Mark rakasti autoa, jonka isä oli ristinyt ”perhebussiksi”. Kotona Vancouverissa hän oli malttamattomana odottanut saavansa ajokortin, jotta pääsisi sen rattiin. Mutta sellainen ajokki oli aavikkoteillä hyödytön, ja äiti oli tarvinnut käteistä rahaa. Mark ymmärtäisi, kunhan näkisi Lucky Starin karun tien. Toistaiseksi hän näytti olevan romahduspisteessä: kasvot olivat kalvakat, ja vasen silmäkulma nyki. Mitä nopeammin he saisivat Markin kotiin, sen parempi.

– Tykkäät takuulla ukin autosta, Liv kertoi mennessään edellä ovelle. – Sillä voi jyryyttää karseimmillakin teillä ja jopa aavikolla, missä ei ole teitä.

– Maasturi. Markin hymynhäivä palasi hetkeksi. – Siistiä.

Kävellessään hän kaivoi puhelimen taskustaan.

– Isä käski soittamaan, kun olen päässyt perille, hän sanoi ja vilkaisi kännykkäänsä. – Ja paria viestiäkin on näköjään tullut.

Mark harppoi pää kumarassa muiden edelle ja alkoi naputella vastauksia tekstiviesteihin. Liv veti Sophieta taaksepäin.

– Mitä nyt tehdään? hän kuiskasi.

– Miten niin? Sophien ruskeat silmät suurenivat.

– Markin suhteen. Liv heilautti käsiään. – Näytti vähän siltä, että hän on ajellut itselleen siilitukan, ja hänellä on lävistys korvassa. Kuvittele, millaiseksi ukin ilme venähtää.

– Niinpä, Sophie huokaisi. Tyttöjen isoisällä Ted Starrilla oli terävä katse – kuin aidantolpalle istahtaneella haukalla, joka katselee kynsiinsä sieppaamaansa hiirtä.

 

*****

 

– Tervetuloa. Otapa hattu pois päästä, niin näen tyttärenpoikani kunnolla, isoisä Starr jyrähti, kun Mark nousi autosta Lucky Starin ranchilla.

– Tee niin kuin pyydetään, Mark, äiti kehotti.

Sophie huomasi, että Markin teki mieli kääntyä ja pinkoa karkuun. Poika tuijotti silmiään räpytellen puutonta pihamaata, taloa, tallia ja hevosaitausta. Sophie muisti, että tänne saapuessaan hänestä oli tuntunut täsmälleen samalta. Aavikko näytti niin erilaiselta kuin Vancouverin korkeat puut ja vehmas vihreys. Täällä oli aluksi vaikea hengittää syvään, sillä kuuma, kuiva ilma tuntui muuttavan ihmisenkin tomuksi.

Ei hätää, Sophie olisi halunnut sanoa veljelleen, tähän tottuu. Mark veti hitaasti hupun päästään ja avasi paitansa vetoketjun. Mitähän ukki sanoo? Sophie pelkäsi.

Aurinko paistoi täydeltä terältä Markin kaljuksi ajettuun päälakeen, ja säteet heijastuivat hänen korvassaan roikkuvasta kultarenkaasta. Hän siristi kiusaantuneena silmiään katsoessaan isovanhempiaan. Vaalentuneet naudankallot tuijottivat tulokasta tyhjillä silmäkuopillaan kuistilta aivan kuin häntä mittaillen.

Isoisä marssi lähemmäs jäykin askelein. Vyön iso hopeasolki sointui sävyltään hänen valkoisiin hiuksiinsa ja tuuheisiin mursunviiksiinsä.

Mark peruutti kuin olisi luullut isoisän lyövän häntä. Isoisä tuli aina vain lähemmäs. Hän tarttui Markin käteen ja ravisti sitä ronskisti.

– Tervetuloa kotiin, isoisä kähisi möreällä äänellään. – Tule sisälle pois auringosta, niin saat kylmää juotavaa. Ja anna toki reppusi minulle.

Markin kalpeille kasvoille levisi hämmästynyt ilme, ja repun ojennettuaan hän seurasi isoisää kuistin portaita ylös. Sophie, Liv, isoäiti ja Jess menivät etuovesta heidän jäljessään. Päärakennuksen tilavassa olohuoneessa oli tummia puuhuonekaluja punaisen, meksikolaistyylisen klinkkerilattian päällä. Valoa tulvi ikkunoista, jotka oli puhkaistu paksuihin, kalkittuihin seiniin.

– Isoisä ei sanonut mitään Markin korvakorusta, Liv supatti Sophielle.

Sophie kuiskasi vastauksen:

– Ehkä hän on niin iloinen ainoan tyttärenpoikansa näkemisestä, ettei ulkonäöllä ole väliä. Tai ehkei hän huomannut korvista.

Nuorten isoäiti, ilosta säteilevä Sandra Starr, esitteli Markille päärakennusta, joka oli kuulunut hänen suvulleen jo sukupolvien ajan. Sandra oli siro, harmaahapsinen nainen, jolla oli suora ryhti ja vetävä askel.

– Shane huomaa. Liv heittäytyi olohuoneen sohvalle.

– Ehkä, mutta hän ei sano siitä mitään, Sophie sanoi. Hän oli ihastunut Shane Trippiin heti ensi silmäyksellä neljä kuukautta sitten, kun nuori cowboy oli ratsastanut ranchille. Shane oli kuudentoista, samanikäinen kuin Mark, mutta pojat olivat toistensa vastakohtia. – Shane lupasi tulla tutustumaan Markiin, Sophie huokaisi. – Hänen pitäisi olla pian täällä.

Minun täytyy varoa visusti paljastamasta, kuinka paljon pidän Shanesta, Sophie muistutti itseään. Livin mielestään minä olen liian nuori ihastumaan häneen. Kaksi vuotta ja kymmenen kuukautta ei ollut kummoinenkaan ikäero. Olihan äitikin kuusi vuotta isää nuorempi. Mutta tällä hetkellä ero tuntui yhtä suurelta kuin etäisyys kuusta maahan.