Ponipoika

Kirjailija: Pamela Kavanagh

Kaksoset Hannah ja Emily viettävät kesäloman isoäidin vanhalla laukkahevostilalla. Hannahia on aina kiehtonut mummon puutarhassa seisova salaperäinen ponipojan patsas. Tänä kesänä tapahtuu kummia, sillä patsaan äärellä Hannah näkee suoraan menneisyyteen tutkiessaan isoisänsä päiväkirjoja. Hän päättää puhdistaa ukin maineen. Isoisä ei takuulla turvautunut dopingiin, vaikka laukkatila syytösten takia ajautuikin rappiolle! Menneiden kaivelu osoittautuu virheeksi, sillä tilan hevosille alkaa tapahtua pahoja asioita…

Katkelma kirjasta:

Lihakseni alkoivat jäykistyä, kun palasin talolle. Aulasta kantautui Mozartin herkkiä säveliä. Kate kuunteli klassisen musiikin radioasemaa silittäessään pyykkejä. Livahdin hänen ohitseen työhuoneeseen. Siellä oli viileää ja hämärää – rauhallista. Tietokoneen näyttö toljotti pimeänä pöydällä. Päätin olla lähettämättä sähköpostia äidille, sillä hän oli erikoisen hyvä saamaan vihiä ongelmista. Silmäilin huonetta löytääkseni jotain tekemistä. Kiiltävien, tammisten kirjahyllyjen takana oli kapea alkovi ja siellä lasiovinen pikku kaappi. En ollut huomannut sitä aiemmin, mutta nyt menin tutkimaan sen sisältöä. Ihastuttavia vanhoja hevoskirjoja, joiden kuvitukset oli piirretty lyijykynällä ja mustetussilla. Varmaankin isän vanhoja kirjoja. Suunnittelin ottavani kirjat yläkertaan ja lukevani niitä sängyssä. Alahyllyllä oli pahvilaatikko, jossa näkyi kovakantisia pöytäkalentereita.

Otin yhden käteeni. Otsikkosivulla luki Jonathan M. Wesley isoisän selvällä käsialalla. Sen alapuolella oli päiväys.

1970. 1. tammikuuta – 31. joulukuuta.

Selailin päiväkirjaa. Se ei sisältänyt laukkatilan finanssiasioita, kuten tilikirjat, vaan päivittäisiä raportteja tapahtumista sekä Jon Wesleyn ajatuksista ja tulevaisuudensuunnitelmista. Sydämeni jätti yhden lyönnin lyömättä. Olin aina halunnut tietää enemmän Abbotsgatesta ja ymmärtää, mikä oli ajanut menestyvän tilan tuhoon. Tässä oli tilaisuuteni.

Päiväkirjoja oli kaikkiaan kymmenen. Otin laatikon, lähdin huoneesta ja suuntasin ulos. Mennessäni vilkaisin kotipesään.

– Mummi. Löysin työhuoneesta laatikon, jossa on päiväkirjoja. Saanko lukea niitä?

– Mitä? Ai, noita vanhoja. Tietenkin voit. Jon kirjoitti niitä tuntikaudet. Tapasin kysyä häneltä, mitä hän kirjoitti. Muistelmiani, kuului aina vastaus. Hänellä oli vastaus kaikkeen. Rakas mieheni oli huumorimiehiä.

Isoäiti pudisti päätään sanattomana, aivan kuin menneisyys olisi vieläkin piinannut häntä. Isoäiti oli aina ollut vakaasti sitä mieltä, että oikeudessa esitetyt todisteet hänen aviomiestään vastaan olivat olleet puutteellisia.

– Ei siinä niin olisi pitänyt käydä, hän sanoi. – Jon ei olisi koskaan tehnyt sitä, mistä häntä syytettiin. Hän arvosti omaa ja tilansa mainetta. Eikä hän olisi koskaan vahingoittanut hevosta. Hänet lavastettiin rikolliseksi. Luoja tietää miten tai miksi.

Katsoin isoäitiä myötätuntoisena mutta sanattomana. Rutistin laatikkoa. Ehkäpä vastaus olisi päiväkirjoissa.

– Nyt on kaunis päivä. Taidan mennä ulos lukemaan.

– Selvä, isoäiti sanoi. – Ota koirat mukaan, Hannah. Ne kaipaavat ulkoilua.

Kutsuin Fingalia ja Nipiä ja kannoin saaliini puutarhaan. Istuin patsaan juurelle ja nojasin selkäni auringon lämmittämään kiveen. Tartuin ensimmäiseen päiväkirjaan. Koirat rojahtivat nautinnollisesti ruohikolle. Aloin lukea.

”Sunnuntai, 1. päivä. Seurasin rataharjoittelua. Alex toivoi minun jäävän kotiin isännöimään uudenvuoden vieraita, mutta halusin nähdä, miten Graham Callisterille joulukuussa ostamani kaksi hevosta pärjäisivät. Callister on uskomaton. Hän on vaatimaton. Monikaan omistaja ei hänen tavoin anna valmentajalle täydellistä työrauhaa.”

En ole varma, kuinka kauan olin lukenut, ennen kuin alkoi tapahtua merkillisiä asioita. Ehkä torkahdin lämpimässä, mutta en usko. Seuraavat tapahtumat nimittäin vaikuttivat aivan todellisilta. Viileä, valkoinen usva kiemurteli puutarhaan, ja molemmat koirat pakenivat. Tunsin sumun kosketuksen kasvoillani ja paljailla käsivarsillani: ihan kuin joku olisi puhaltanut jääkylmää ilmaa lämmintä ihoani vasten. Usva nielaisi sekä minut että päiväkirjan. Sumusta kuului ääni, ja minusta tuntui, että se oli isoisän. Hän puhui minulle kaukaisuudesta, mutta kuitenkin läheltä. Asia kuulosti kiireelliseltä. Sumu hävisi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Katsoin patsasta. Ponipojasta ja hänen ratsustaan lankesi viileä varjo. Poika hymyili tietäväisenä.

Halusit tietää totuuden, Hannah. Nyt toiveesi voi toteutua!

Kesäinen puutarha sumeni silmissäni. Se vääristyi, pirstoutui ja palautui ennalleen. Ravistin päätäni ja räpytin silmiäni epäuskoisena. Pelkäsin, että tämä oli viivästynyt reaktio putoamiseni jäljiltä. Väärin. Tekeillä oli ihan muuta. Aika oli jotenkin vääristynyt. Näin edessäni tallipihan, mutta se oli erilainen kuin nykyään. Karsinoiden yläovet olivat auki, ja uteliaat hevoset kurkkivat aamuauringon valossa. Päivän ensimmäinen harjoitusryhmä teki lähtöä. Yöstä säilynyt kuura kimmelsi sileillä mukulakivillä. Kylmänpunainen aurinko tirkisti pahaenteisen keltaisen pilvivallin takaa itätaivaan horisontissa. Kaariportin kello näytti viittätoista yli kahdeksan, ja sen harjalla oleva tuuliviiri kieppui vallattomasti tammikuun koleassa tuulessa…