Ratsutila Sonnenhof: Musta hevonen

Kirjailija: Andrea Wandel

Sonnenhofin leirikesä saa vauhdikkaan alun, kun tallille muuttaa uusi hevonen. Musta jättiläisruuna on tulta ja tappuraa ja lennättää selästään kokeneetkin ratsastajat. Sen rinnalla kolttosiin erikoistuneet haflinginhevoset ovat kuin pyhäkoululaisia! Leiriläisten keskuudessa hämmennystä aiheuttavat kiiltokuvapoika Tom, joka sekoittaa kaikkien päät, ja salaperäinen Marie, joka on keplotellut itsensä leirille salaa vanhemmiltaan…

Katkelma kirjasta:

– Uusi leirihevonen? Ben vilkaisi Julia uteliaana, kun hän antoi islanninhevosruuna Björnin kävellä Nelsonin viereen. – Mielenkiintoista! Tuoko hän sen kotiin saman tien?
– Ei. Juli pudisti päätään ja silitti Nelsonin silkinpehmeää kaulaa. – Ei hän ottanut edes traileria mukaan. Totta puhuen en oikein pidä koko jutusta.
– Mikset? Ben kysyi, mutta sitten hänen pisamanaamalleen levisi hymy. – Ahaa! Pelkäät, että äitisi tekee taas kerran jotain hätiköityä.
– Mmm. Juli nyökkäsi. – Parempi olisi, jos hän olisi lähtenyt Bean tai edes Charlyn isän kanssa. Höh! En saisi aina pelätä pahinta. Tällä kertaa hän tietää tarkalleen, mitä etsii. Minkään ei pitäisi mennä mönkään.
– Hyvä, Ben sanoi ja pidätteli Björniä, joka oli alkanut stepata rauhattomasti. – Nyt kyllä laukataan. Edessä on hyvä suora.
– Mennään! Juli hihkaisi. Hän otti ohjat ly­hyemmiksi, nojasi vähän eteenpäin ja nousi kevyeen istuntaan. Nelson hyppäsi valtavan laukkaloikan ja karautti leveällä polulla sellaiseen vauhtiin, että pellot puuroutuivat silmissä kummallakin puolella. Askeleet venyivät venymistään. Pian neli oli niin hurjaa, että ilmavirta piiskasi kyyneleet Julin silmiin. Oli mahtava tunne lentää ruohopolulla. Juli olisi voinut tuulettaa ääneen. Tällaisella hetkellä hän unohti kaiken muun ja antautui puhtaan onnentunteen vietäväksi.
Toisin oli Benin laita, sillä poika parahti kovaan ääneen jossain Julin takana. Juli kääntyi katsomaan. Björn oli jäänyt Nelsonista hyvän matkaa ja eteni nyt vauhkoa pukkilaukkaa.
– Ptruu, Nelson! Juli huokaisi ja suoristautui satulassa. Kimo olisi mieluummin jatkanut juoksuaan, mutta se reagoi apuihin heti ja alkoi jarrutella. Juli hidasti käyntiin ja odotti Björniä, joka pärskähteli sieraimet suurina tohkeissaan, koska halusi saada tallikaverinsa kiinni.
– Jestas sentään, Juli, Ben moitti. – Tiedät, että Björn alkaa pukitella heti, jos Nelson karkaa liian kauas. Issikka ei ole mikään laukkahevonen.
– Sori, Juli sanoi katuvaisena ja hymyili Benille anteeksipyytävästi. – Tempauduin vain hetkeen. Lupaan olla jatkossa tarkempi.
Hän lyhensi ohjia ja nosti laukan uudestaan, mutta ei tällä kertaa antanut Nelsonin juosta mielensä mukaan. Hän piti hevosen hillityssä tempossa. Aina välillä hän kääntyi tarkastamaan, että Björn pysyi perässä. Pitkän laukkasuoran päässä he hidastivat käyntiin ja antoivat hevosille pitkät ohjat. Oli kaunis poutapäivä, ja horisontissa häämötti lumihuippuinen vuoristo. Sonnenhofin tilan hevoset näkyivät laiduntavan tyytyväisinä aitauksissaan.
– Eikö olekin ihanaa? Juli kysyi. – Joskus en voi uskoa onneani, että saan asua täällä. Sonnenhofin tila on maailman kaunein paikka.
– Niin on, Ben säesti. – Ja täällä aina sattuu ja tapahtuu. En malta odottaa, mitä tällä leirikaudella nähdään.
– Noo, Juli toppuutteli. – Minusta tuntuu, että tänä kesänä meillä on hiljaista kuin huopatossutehtaassa. Ja jos todella saamme uuden leirihevosen, niin mikään ei voi mennä pieleen.