Salaisuuksien kevät

Kirjailija: Angela Dorsey

Koko pienen ikänsä erämaassa asunut Evy epäilee, että hänen äitinsä salailee jotakin menneisyydestään. Hän on päättänyt selvittää mysteerin tavalla tai toisella! Vancouverin-matkalla Evy huomaa tilaisuutensa tulleen. Tarjoaako Evyn synnyinkaupunki viimein vastauksia menneisyyden salaisuuksiin? Se on ainakin varmaa, että suurkaupunki on jännittävä paikka erämaan tytölle, varsinkin kun Evyn salapoliisivaisto vie hänet hurjaan    seikkailuun. Lopulta näyttääkin siltä, että matka tuo enemmän lisäkysymyksiä kuin vastauksia…

Katkelma kirjasta:

Arvasin heti, että jotakin erityistä oli tekeillä, kun äiti käski minua lopettamaan kitkemisen ja tulemaan sisälle. Siis oikeasti, hän ei ikinä pyydä minua lopettamaan kitkemistä, koska häneltä kestää ikuisuus saada minut työn alkuun. Tänään äiti ehti jäkättää tunnin, ennen kuin menin kasvimaalle. Kuulostan varmasti huonolta lapselta, mutta oikeastaan hoidin vain velvollisuuteni. Minun oli ihan pakko putsata ensin karsinat, minkä lisäksi molemmat hevoseni kaipasivat kipeästi harjausta.
Pitkällisen harjaussession päätteeksi Rustyn kimo karva kimmelsi helmenhohtoisena ja sen tummat jouhet lainehtivat kuin musta silkki. Päästin ruunan laitumelle, missä se alkoi heti rouskuttaa kirkkaanvihreää kevätruohoa. Hevoseni näytti niin upealta, että toivoin äidin ikuistavan sen kankaalle. Äiti jos kuka osaisi maalata Rustysta täydellisen taulun, sillä hän on huippulahjakas taiteilija. Tosin hänestä ei ikinä tiedä, mitä hän päättää maalata. Äidin silmissä jopa Twilight saattaa olla Rustya mielenkiintoisempi aihe. Twilight on ruunivoikko villihevostammavarsani. Sekin kiilsi, mutta vain siihen asti kunnes ilmoitin saaneeni harjauksen valmiiksi. Sen jälkeen tamma suunnisti suoraan lähimpään kurarapakkoon, enkä halua edes sanoa ääneen, minkä näköiseksi sen siloinen, kullanhohtoinen karva muuttui. Twilight oli niin taiteellisten mutapaakkujen peitossa, että jopa äiti saattaisi pitää näkyä liian mielenkiintoisena.
Mutta kitkemiseen palatakseni, niin se oli oikeastaan kivaa, usko tai älä. Aurinko paistoi mukavasti, eivätkä rikkaruohot olleet vielä kasvaneet kovin isoiksi. Linnut sirkuttivat kilpaa puissa ja pensaissa. Talomme takana sijaitsevalta lammelta kantautui sorsien kaakatusta sekä kuikkien villiä naurua. Rusty laidunsi pitkäaikaisen hevoskamunsa Cocoan rinnalla. Näky oli rentouttava, kunhan en jäänyt miettimään, millaisiin hankaluuksiin Twilight mahtoi samaan aikaan hankkiutua. Ikäloppu saksanpaimenkoirani Loonie kuorsasi kasvimaan laidalla. Mikä siis voisi olla mukavampaa, kuin istuskella ulkona, haaveilla niitä näitä ja nyppiä ohimennen satunnaisia rikkoja?
Mutta sitten kävi kutsu. Äiti kurkisti mökin kulman takaa ja sanoi:
– Evy, ole kiltti ja tule sisälle. Meidän pitää jutella yhdestä asiasta ennen huomista. Sen jälkeen hän katosi näkyvistä.
Tallustelin hämmentyneenä hirsimökkiämme kohti. Kasvimaan kitkeminen oli tärkeää työtä, ainakin niin äiti oli koko aamun minulle toitottanut. Saarna oli vielä höystetty uhkauksilla siitä, että tänä kesänä tiedossa oli paljon kitkemistä, mikäli aikoisin korvata viime vuoden vahingot. Silloin kasvimaamme oli ollut säälittävässä kunnossa, kiitos hirvenvasan, jonka pelastin parhaan kaverini Kestrelin kanssa varmalta kuolemalta. Heiveröinen Tumpelo-vasa varttui nopeasti lihaksikkaaksi riiviöksi, joka oli heikkona ryytimaan huolella hoivattuihin antimiin. Sen myötä vihannessatomme oli mennyttä. Voin kertoa kokemuksesta, ettei ole todellakaan hurraamisen paikka, jos ainoat ateriavaihtoehdot koostuvat keitetystä riisistä, vehnästä tai jostakin muusta terveellisestä mutta ankeasta ruuasta.
Sellaista on asuminen keskellä erämaata. Tarkoitan todellakin erämaata! Matka meiltä kaupalle kestää puoli päivää, tai siis kestäisi, jos meillä olisi auto. Mutta kun ei ole. Eikä myöskään puhelinta saati sähköjä. Syy tähän kaikkeen on se, että äiti piileskelee jotakuta. En tiedä ketä tai miksi. Selvittämätön salaisuus ärsyttää minua kamalasti. Minä aion kuitenkin saada kaiken vielä selville, mutta ei siitä nyt sen enempää.
Potkaisin kengät ovensuuhun ja menin sisälle pikkuruiseen kolmen huoneen mökkiimme. Äiti seisoi keittiössä – tarkemmin sanottuna tupakeittiömme keittiön puoleisessa osassa – ja kurotteli kaapista puhdasta mukia.
– Istu alas, Evy, hän sanoi. – Minulla on sinulle tärkeää asiaa.
Voi ei. Oliko äiti löytänyt kätkön, jonne olin piilottanut kaikki kirjekavereiltani ympäri maailmaa saamani kirjeet? Jos oli, niin silloin olisin pahassa liemessä. Äiti ei halunnut minun juttelevan muiden kuin hänen itsensä, Kestrelin ja tämän perheen kanssa. Hän ei tajunnut, että minulla oli pakko olla muitakin ystäviä. Edes sellaisia, jotka asuvat kaukana täältä ja jotka minä tunnen vain kirjeiden välityksellä. Purin hampaita yhteen. En missään nimessä suostuisi lopettamaan kirjekavereilleni kirjoittelua, eikä äiti voisi mitenkään pakottaa minua siihen, sillä Kestrel postitti ja vastaanotti kirjeeni.
Äiti otti kahvipannun liedeltä ja kaatoi kuppinsa täyteen. Hän ei huomannut sisäistä kamppailuani, sillä hän seisoi selin minuun. Rusty sen sijaan huomasi.
Mikä hätänä? se kysyi laitumeltaan.
Ai niin, unohdin mainita yhden mitättömän, pikkiriikkisen kummallisuuden itsestäni. Ymmärrän hevosten ajatuksia. Useimpien hevosten kanssa kommunikointi ei ole sanallista, mutta Rustyn kanssa olemme kehittäneet oman telepaattisen kielemme. Osaan ”puhua” muutamalle muullekin hevoselle, ja itse asiassa siten Twilight päätyi meille asumaan. En kuitenkaan yleensä käytä sanoja, kun keskustelen hevosten kanssa. Esimerkiksi äidin hevonen Cocoa ja Kestrelin tamma Twitchy ovat molemmat yksinkertaisia sieluja, jotka piittaavat enemmän seuraavasta ateriastaan ja päivänokosistaan kuin mistään muusta. Vaikka ne ymmärtäisivätkin minua, kaikki sanomiseni olisi niille todennäköisesti täysin yhdentekevää.