Santa Marian uutisia 1/2012

Hei kaikki kaverit! 
Tiedän, että minun kuuluisi kertoa teille uusia tarinoita Santa Marian asukkaista, mutta tällä kertaa sain ihmisäidiltäni Concordialta luvan tehdä hieman toisin. Minua surettaa, ja haluan jakaa suruani teidän kanssanne, ulkomaiset ystäväni.

Aiemmin syksyllä täällä vieraili ryhmä viehättäviä naisia. He tulivat tervehtimään myös minua, mikä ilahduttikin kovasti. Sain kuulla, että he ovat niitä ihmisiä, joiden ansioista te voitte lukea kuulumisistamme tästä lehdestä joka kuukausi. Kuinka he pystyvät siihen? Heidän täytyy olla todella nopeita! Naiset toivat paljon lehtiä mukanaan, ja kun he olivat lähteneet, Concordia ja Virginia näyttivät lehtiä meillekin. Ilmeisesti te ihmiset voitte käyttää erilaisia kieliä kommunikoidessanne, ja kaikki eivät välttämättä ymmärrä toisiaan ollenkaan? Hmm… Onpa outoa! Itse en aina oikein ymmärrä teitä ihmisiä… Tehän ette osaa edes liikutella korvianne!

Katselimme siis tyytyväisinä lehtikuvia, kunnes yhtäkkiä me eläimet aistimme rakkaiden ihmisystäviemme olevan surullisia. Concordia sanoi Virginialle, että hänen hartain toiveensa olisi, että jonakin päivänä me kaikki voisimme elää sellaista elämää kuin nyt näimme lehden kuvissa. Elämää yhdessä rakastavan ihmisen kanssa. Concordian mielestä jokaisen hevosen pitäisi saada kokea, kuinka mahtavalta tuntuu olla pienen tytön rakastama. Kaikki näyttivät lehtikuvissa niin onnellisilta!

Kuvissa hevoset olivat fiksuja ja komeita, ja maisemat olivat valtavan kauniita. Värit ja pinnat loistivat kirkkaina ja kertoivat hyvinvoinnista. Tilat olivat siistejä ja tarvikkeet hyvin pidettyjä. Kaikki paikat kiilsivät puhtauttaan. Kuvissa ruoho oli vihreää ja kaikkialla näkyi iloisia lapsia ja hevosia. Mielemme täyttyi kauniista ja onnellisista ajatuksista, kun  katselimme lehtiä.

Concordia katsahti taivaalle ja pyysi Jumalalta edes hieman rakkautta meille tänne Andalusiaan. Me sekä miljoonat kärsivät ja hylätyt ystävämme tarvitsemme sitä kipeästi. Hän rukoili, että jonakin päivänä meillä olisi joku, joka huolehtisi meistä. Joku, jonka silmistä kuvastuisi yhtäläinen rakkaus ja välittäminen kuin kuvien tytöillä. Virginiaa suretti siskonsa puolesta. Hän yritti lohduttaa tätä ja vakuuttaa, että ainakin heillä kahdella oli sydämissään tarpeeksi rakkautta maailman kaikille hevosille. Sitten Virginia keksi, että naisten tuomien pinkkien riimujen kokeileminen saattaisi piristää meitä kaikkia.

Voi kuinka upeilta me näytimmekään uusissa riimuissamme! Omassani lukee jopa nimeni! Eikö olekin hienoa?

Noista pienistä ilon hetkistä huolimatta minun täytyy kertoa teille lisää ikäviä uutisia. Olen surullinen, sillä muutamat parhaista ystävistäni pääsivät juuri uusiin koteihin, eikä minua taaskaan valittu. Se kuitenkin vähän lohduttaa, että Concordia aina iltaisin tallilta lähtiessään tulee vielä viimeiseksi minun luokseni toivottamaan hyvää yötä. Olen yhä hänen suosikkinsa! Joka ilta, kun hän tarjoaa minulle palasen omenaa tai porkkanaa, hän sanoo: ”Jonakin päivänä, rakkaani…” Se antaa minulle toivoa. Ja siihen saakka, kunnes minun aikani koittaa, odotan täällä pinkissä riimussani. Voin tuntea teidän rakkautenne aina kun käytän sitä. Kiitos teille kaikille ystävilleni.

Halauksin Reina