Santa Marian uutisia 12/2011

Taitaa olla taas minun vuoroni kirjoitella! Olen lueskellut Fumin ja New Yorkin juttuja edellisistä lehdistä ja öööh… Niiden vanhusten olisi kyllä parasta syödä illallisensa viideltä ja painua pehkuihin viimeistään kuudelta. Luulenpa, että niiden viimeisimmän juttun jälkeen niille ei kyllä enää anneta kynää kavioon!

Kuten varmasti muistat, Serenata muutti meille kuukausi sitten. Epäilimme kovasti, löytäisimmekö sille koskaan uutta kotia, koska se oli niin vihainen. Pelkäsimme kaikki sitä niin kovasti, että aina kun se tuli ulos tallista, hiljenimme ja lopetimme leikkimisen välittömästi. Mutta muistat varmaan ”isäpuoleni” Lucianon Brasiliasta? Hän teki töitä Serenatan kanssa rauhallisesti päivästä toiseen. Hän piti aina kättään sen kaulan päällä ja muistutti pehmeällä äänellä, että kaikki oli hyvin. Serenatan ei tarvitsisi enää pelätä, sillä me pitäisimme siitä hyvää huolta. Mutta sen sijaan että Serenata olisi kuunnellut Lucianoa, se käänsi päänsä toisaalle. Jotkut vapaaehtoistyöntekijöistämme pudistelivat päätään ja kehottivat miestä luovuttamaan – hevonen oli toivoton tapaus. Mutta Luciano vain hymyili. Ja arvatkaapa mitä? Tänään Serenata käveli Lucianon perässä ilman riimua ja riimunnarua! Olimme niin iloisia, että juoksimme ympäriinsä pukitellen ja hirnuen kuin sekopäät.

Sirius
Haluan kertoa myös toisesta onnenpäivästä. Niin kuin varmasti jo tiedät, vasta pelastetut hevoset eivät useinkaan ole kovin hyvin koulutettuja ja kohteliaita. Päinvastoin – ne voivat olla todella mahdottomia! Ne tulevat tänne puolikuolleina, laihoina kuin mitkä, täynnä yököttäviä pikku kärpäsiä, joita pörrää ympäriinsä – ja silti, vaikka kuinka yritämme auttaa niitä, ne eivät juuri osoita kiitollisuutta!
Serenata on hyvä esimerkki, ja kolme viikkoa sitten saapui Sirius…  Se tärisi niin kovasti, että tuskin pysyi pystyssä. Se oli nimittäin viettänyt koko siihenastisen elämänsä suljettuna neljän seinän sisään satoi tai paistoi, ja se oli saanut ruoakseen vain sian­rehua ja juomakseen pilaantunutta, haisevaa vettä. Sen toinen silmä oli hyvin tulehtunut, ja siitä oli mennyt näkö, kun silmä oli osunut metallipiikkin. Sirius oli myös kauttaaltaan haavoilla. Se oli niin peloissaan, että monta päivää se vain työnsi päänsä nurkkaan piiloon ja kieltäytyi liikkumasta. Se oli Siriuksen käsitys ylpeydestä, elämästä ja ihmisistä… Nyt, kun muutama viikko on kulunut ja se on saanut porkkanoita, hoitoa ja suukkoja, sen vanha ylpeys on hälvennyt ja se huutaa kuin vauva, jos ihmiset kulkevat sen oven ohi pysähtymättä kertomaan sille, miten ihana se on! Se oikein mankuu porkkanoita… Uh! Tekisi mieli sanoa sille: ”Olet sentään ori! Käyttäydy, kuten ori!”

Hyvästi, Brisa!
Viime kuussa täällä Santa Mariassa tapahtui jotakin tosi surullista. Me kuitenkin uskomme, että tosi rakkaus ja ystävyys eivät katoa, vaikka välimatka tai kuolema erottaisikin meidät. Pieni frettiystävämme Brisa, nukkui rauhallisesti pois Concordian ja Virginian käsivarsilla. Brisa eleli kaverinamme yli neljä vuotta pelastamisensa jälkeen. Jäämme kaipaamaan sen pieniä kasvoja, jotka putkahtelivat esiin sieltä täältä kulman takaa, samalla kun Concordian äiti yritti kuumeisesti etsiä sille juuri sen makuun sopivaa melonia päivälliseksi. Näkemiin, ystäväni, jonain päivänä nauramme taas yhdessä!

Suukkoja Reinalta