Tallitytöt Emma ja Kaisa

Pirr! Pirr!

– Vihdoinkin! Emma ajatteli. Vihdoinkin piinaava koulupäivä loppui, ja Emma pääsisi viikonlopun viettoon.
– Mennäänks taas yhtä matkaa? Emman vierustoveri Kaisa kuiskasi. – Voidaan taas kipaista siellä ratsastuskoululla.
– Okei, haluan nähdä ne hevoset heti! Emma kertoi.

Emma otti pyöränsä pyörätelineestä ja talutti sen suojatien yli. Siellä hän odoti Kaisaa.
– Ala tulla jo! Emma huusi. – Mä en jaksa odottaa. Vihdoin Kaisa tuli Emman luokse ja virnisti.
– Joko mennään? hän kysyi.
– Jo vain! Emma kiljaisi ja lähti polkemaan tuttua reittiä kotia kohti. Sitä reittiä, joka kulki ratsastuskoulun vierestä.

– Katso! Emma kiljaisi, kun näki puulla aidatun hevosaidan täynnä hevosia.
– Kyllä mä näin, Kaisa tokaisi. – Mä saan ehkä aloittaa ratsastustunnit täällä! Kaisa paljasti ja rupesi nauramaan. –Eikö ole mahtavaa? Sä voit joskus tulla autteleen mua sinne, jos sä vain haluut?

Myöhemmin kotona.
– Äiti, Kaisa saa aloittaa ratsastustunnit Koivumäen tallilla. Äiti-kiltti, enkö minäkin voisi…, Emma yritti, mutta äiti keskeytti hänet:
– Emma. Kuinka monta kertaa minun täytyy sanoa, ettei meillä ole varaa moisiin hullutuksiin? Saat kuitenkin hoitaa hevosia. Eikö se riitä?
– Hullutuksiin! Ei se ole hullua. Hevoset ovat vain niin ihania! Emma kiljui ja juoksi huoneeseensa. Hän painoi päänsä tyynyyn ja ajatteli, kuinka tyhmä äiti voi olla.

Seuraavana päivänä Emman puhelin soi. Se oli Kaisa. Emma painoi “hiljennä”-nappia. Ei hän halunnut puhua Kaisan kanssa. Ei nyt, kun hän ei itse saanut aloittaa ratsastusta, ja Kaisa sai. Kohta Emmalle saapui tekstiviesti. Emma luki sen. Näin siinä luki:
“Moi Emma! Miks et vastaa mun soittoon? Saan mennä ensimmäiselle ratsastustunnille tänään. Soitin vain, että haluutko tulla mukaan? Ihan vaan avustukseksi, koska mä en tajuu mitään hevosista.
Kaisa.”

Emma ei vastannut viestiin. Lähtekööt yksin sinne tallille. Emmalla oli ennen ollut hoitohevonen, mutta hän menetti sen, kun perhe joutui muuttamaan. Ja nyt Kaisa saisi aloittaa ratsastustunnit! Olkoot nyt onnellinen, kun vihdoin saa ratsastaa, sillä Emma ei lähtisi mukaan.

Pian ovikello soi. Äiti meni avaamaan.
– Emma! Se on Kaisa! hän huusi. Emma meni vastahakoisesti ovelle.
– Moi, Kaisa sanoi.
– Mooi, Emma vastasi.
– No, tuutko mun mukaan? Kaisa kysyi innokkaana. Emma puri huultaan. Hänen teki mieli vain paiskata ovi kiinni ja mennä yksin tallille ratsastamaan.
– Emma, menisit nyt, kuului äidin huuto keittiöstä.
– Tuota… En mä ehkä kerkee… Me ollaan menossa… öö, mummolaan, Emma keksi. Samaan aikaan äiti oli tullut eteiseen.
– Tottakai Emma tulee mukaan, hän sanoi. Emma katsoi äitiään oudosti.
– Okei, me haetaan sut viiden aikaan, Kaisa sanoi iloisesti.

Kohta kello olikin jo viisi. Taas ovikello soi. Emma meni avaamaan.
– Ootko sä jo valmis? Kaisa kysyi.
– No tuota, oonhan mä, Emma yritti hymyillä. Hän puki tallitakkinsa päälle ja laittoi kumisaappaat jalkaan.

Kaisa osoitti takapenkkiä.
– Sä voit mennä tuonne istumaan. Mä meen etupenkille, Kaisa sanoi ja laittoi samalla upouutta silkkipäällysteistä ratsastuskypäräänsä päähän.
– Isä! Se on tuolla! Kaisa huomasi punaisen tallin kulmauksen puitten keskeltä. Kaisan isä pysäytti auton, ja tytöt hiippailivat ulos autosta.
– Voi kunpa mä saisin ratsastaa tuolla ponilla, Kaisa sanoi hartaasti ja osoitti tarhassa olevaa kimoa ponia. – Se on niin söpö! Kaisa huudahti.
– Mä haluaisin eniten tuota, Emma osoitti kimon tamman vieressä olevaa sysimustaa ruunaa. – Se vasta onkin nätti!

Tytöt astelivat talliin. Tallin omistaja esitteli itsensä.
– Anna, hän sanoi. – Olen tallin omistaja.
– Hei, olen Kaisa, ja tämä on mun kaveri Emma, Kaisa sanoi.
– Ok. Kaisa, sinä ratsastat tänään Suvilla. Se on tuo ruskea russponi tuolla päädyssä, Anna osoitti. – Voitte mennä harjaamaan sen.

– On tämä Suvikin ihan söpö, Kaisa sanoi.
– On, varsinkin kun sillä on tällainen pörröinen harja, Emma myönsi.
– Hei! Onko joku täällä Emma Jokela? kuului Annan huuto tallikäytävältä.
– Se olen minä, Emma sanoi arasti.
– Niin, sinun äitisi taisi soittaa minulle. Aloitat kuulemma täällä ratsastustunnit, Anna virnisti.
– Mi-mi-minäkö? Emma varmisti.
– Emma. Emma Jokela. Oletko sinä Emma Jokela? Anna kysyi.
– Olenhan minä, Emma sanoi nyt jo vähän reippaammalla äänellä.
– Okei, saat ratsastaa tänään Gemmillä, Anna sanoi.

– Mitä se sanoi? Kaisa uteli, kun Emma palasi virne kasvoillaan Suvin karsinalle, jossa Kaisa parhaillaan harjasi sitä.
– Mäkin saan ratsastaa! Emma piipitti.
– Wau! Millä hevosella? Kaisa kysyi.
– Gemmi. Gemmi sen nimi oli, Emma kertoi.

– Gemmi on täällä, seuraa minua, Anna käski, ja Emma lähti iloisesti juosten Annan perään. – Gemmi on vielä tarhassa, mutta otetaan se nyt talliin.
– Tästä ponista minä unelmoinkin! Emma sanoi, kun sai ponin riimunnarun käteensä Annan ojentamana.
– Taluta oikealta puolelta, Anna kehotti.

Emma tunsi itsensä ammattilaiseksi, kun muut tytöt katsoivat Emmaa hänen taluttaessansa ponia talliin. Hän käänsi sen karsinaan ja otti siltä riimun pois.

Emma ja Kaisa hakivat poninsa varusteet satulahuoneesta.
– Gemmi. Tuossa on Gemmi, ja tuossa lukee Suvi, Emma huomasi ja otti Gemmin suitset naulakosta. – Satulat ovat tässä.
Emma meni Gemmin karsinaan ja nosti satulan ponin selkään oikeaan kohtaan. Hän tarkisti, menikö huopa ruttuun ja suoristi sen. Sitten vyö kiinni, mutta ei vielä niin tiukalle, sillä se kiristettäisiin vasta maneesissa. Sitten suitset päähän.

Emma talutti Gemmin maneesiin, ja kiristi vähän satulavyötä. Nyt se oli sopivalla. Kaisalla oli avustaja auttamassa. Emma nousi tuolilta selkään, ja kokeili, pystyykö keventämään jalustimilla. Ne oli oikein sopivat. Emma käänsi Gemmin uralle ja hymyili. Unelmasta tuli sittenkin totta!

Kirjoittaja: Venla