Valinta

Jähmetyin istuimelleni, kun automme kaarsi tallin pihaan. Suuri, valkoinen talli häämötti edessämme. Vähän ajan päästä kuitenkin hinasin itseni pois auton penkiltä ja tulin ulos autosta. Hetken päästä tallin ovi avautui ja hoikka, nuori nainen asteli tallista ratsastusvaatteet päällään.

– Hei, minä olen Anne. Nainen puristi isäni kättä.
– Hei, tyttöni tuli koeratsastamaan paria hevosistanne, isä sanoi.
Kihisin kiukusta. “Tyttöni tuli koeratsastamaan paria hevosistanne”. Miten noloa! Tunsin itseni aloittelijaksi, kun Anne kääntyi puoleeni ja ojensi kätensä.
– Hei, sinä olet varmaan Jenni. Nainen hymyili säteilevästi ja kätteli minua.
Nyökkäsin ja hymyilin ujosti.
Kävelin Annen kannoilla talliin. Olipa siellä hienoa! Pitkä, siisti tallikäytävä ja kymmeniä rivejä hevosten karsinoita molemmin puolin.
– Täällä ovat kaksi koeratsastettavaasi, Oliver ja Rafael. Anne sanoi ja osoitti perällä toisiaan vastapäätä olevia karsinoita.
Kävelin lähemmäs ja katsoin vuoroin toiseen, vuoroin toiseen karsinaan. Molemmat olivat kovin erinäköisiä. Oliver oli hieman pienempi, rautias ratsuponi, jolla oli pieni tähti. Rafael taas oli voikko, isompi risteytysponi, jolla oli pikimusta harja ja häntä, sekä musta turpa.
Heti ensimmäisenä hain Oliverin harjat ja varusteet. Kävelin hieman varovaisesti sen karsinaan. Se nosti ensin päätään, mutta laski sen sitten alas ja jatkoi syömistä.
– Ota vain sitä harjasta kiinni, se on kova syömään! Anne sanoi karsinan viereltä.
Tartuin ponin harjaan ja vedin sen pään ylös.
– Noin juuri, muista että se on oikea ahmattiponi! Anne nauroi.
Laitoin riimun ponin päähän ja kiinnitin riimunnarun karsinanoveen vetosolmulla. Harjasin Oliverin pitkin vedoin ja putasin sen kaviot. Hoitaessa Oliver oli oikein mukava. Sain laitettua sille ongelmitta varusteet ja talutin sen jo pian kentälle.
– Noin, nousehan sitten selkään! Anne sanoi seisoessaan vieressäni.
Ahdoin jalkani jalustimeen ja ponnistin selkään.
– Huh! sain sanottua.
Oliverin selässä tuntui pehmeältä ja mukavalta. Kun jalustimet oli laitettu, lähdin käyntiä uralle.
Jo vähän ajan päästä olin päässyt ravaamaan, ja nyt oli siis laukan aika. Lyhyen sivun lopussa annoin Oliverille laukka-avut. Se lähti pehmeään, tasaiseen poninlaukkaansa. Miten hauskalta tuntuikaan istua sen selässä juuri sillä hetkellä! Vähän ajan kuluttua pääsin hyppäämään ruunalla esteitäkin, ja jo kentän keskelle kaartaessani totesin, että Oliver oli ollut todella hienosti koeratsastuksessa! Ei venkurointia, eikä minkäänlaista yritystäkään tehdä jäynää! Laskeuduin Oliverin selästä ja vein sen talliin.
Pian olin jo riisunut siltä varusteet ja harjannut vielä hikiset paikat.

– Noniin, seuraava potilas! Anne virnisti.
Kävelin taas riimu kädessäni tällä kertaa Rafaelin karsinaan. Se nosti päänsä yläilmoihin ja siirtyi nurkkaan ihan tahallaan ärsyttääkseen minua. Käytin nyt Annen antamaa ohjetta ja tartuin Rafaelia harjasta. Sujautin riimun sen päähän ja kiinnitin riimunnarun ovenpieleen. Hain harjapakin ja aloin harjata Rafaelia samoin kuin Oliveriakin. Se ei selvästi pitänyt häviöstään ja koitti riuhtoa minkä jaksoi, jotta pääsisi irti. Pian olin harjannut ja putsannut ruunan kaviot.
– Ihan hyvinhän se meni. Anne katsoi minua rohkaisevasti. – Haen sinulle satulan, laita sillä aikaa sille suitset.
– Okei, sanoin.
Pujotin riimun Rafaelin kaulalle ja koitin laittaa suitset sen päähän. Se kuitenkin nosti päätään niin ylös kuin vain naru riitti ja mulkoili minua syrjäsilmällä. Minulla oli kuitenkin keinoni. Kiristin riimunnarua, niin että Rafaelin oli pakko laskea päänsä sen mukana alas. Koitin taas saada kuolaimet sen suuhun, mutta se vain kiristeli hampaitaan. Pian se kuitenkin päätti lopettaa leikkinsä ja antoi minun pujottaa suitset sen päähän.
– Tässä näin, Anne sanoi ja ojensi satulan karsinanoven yli käsiini.
Hymyilin ja laitoin satulan samantien Rafaelin selkään. Kaikki sujui mallikkaasti, mutta satulavyön kiristäminen vaati hieman kärsivällisyyttä.
– Huhheijaa, vihdoinkin valmista! huudahdin ja talutin Rafaelin kentän keskelle.
Anne käveli perässäni ja laittoi portin kiinni.
– Ja hyppäähän sitten selkään! Anne sanoi ja piti varmuuden vuoksi ohjista kiinni.
Rafael steppaili paikallaan, ja se tekikin selkään nousemisesta tuplasti hankalampaa. Pian kuitenkin tunsin jo istuvani voikon ruunan selässä. Anne laittoi jalustimet sopiville mitoille ja antoi minulle merkin lähteä kävelemään.
Kun aloin ravata, Rafael pinkaisi vauhtiin ja alkoi tehdä kamalia sivuloikkia. Hyvä että edes pysyin selässä!
– Tälle pollelle ei ainakaan raippaa tarvita! sain huudettua Rafaelin selästä.
Vasta vähän ajan päästä Rafael oli jo nähtävästi testaillut minua tarpeeksi. Se liikkui reippaasti mutta kuitenkin ohjatusti ja näytti olevan vielä innokkaana laukkaamaankin. Nostin taas laukan pitkällä sivulla, ja laukka-apuni huomatessaan se heilautti pitkää häntäänsä ja lähti kiitämään eteenpäin kentän paksussa lumessa. En voinut muuta kuin nauttia sen lennokkaasta laukasta! Kuitenkin taas huomatessaan olevansa tuolla pienellä ratsastuskentällä eikä vapaana luonnossa, se alkoi taas riuhtoa saadakseen laukata yhä kovempaa. Ennen kuin ehdin ajatellakaan, se hyppäsi parin kentälle jääneen esteen yli. Tuntui aivan kuin olisin lentänyt!
Mutta se kaikki – laukan hurma ja ihana esteiden ylitys – tyttäsi liiankin nopeasti, nimittäin Anne päätti pyytää minut jo kaartoon.
– Olipas vauhdikas koeratsastus! Anne huudahti laskeutuessani posket punaisina satulasta. – Rafael ei ole ikinä väsynyt tuolla tavalla! Anne nyökkäsi Rafaelin hikistä kaulaa ja tavallista kyömympää päätä kohti.
Naurahdin ja taputin sen kaulaa. Talutin Rafaelin takaisin talliin ja riisuin siltä varusteet. Harjasin sitä satulan ja suitsien kohdalta ja pyyhin sitä vähän märällä rätillä. Nyt oli valmista.

– No, kaikki on nyt sinun päätettävänäsi, Anne sanoi ja katsoi merkitsevästi molempien karsinoiden suuntaan. – Oletko jo valinnut? Hän katsoin minua kysyvästi.
Katsoin molempien karsinaan. Vaihtoehtoina oli joko tuo rauhallinen, kiltti ja ihana ahmattiponi tai tuo tulinen, villi ja vaikea poni…
Isä seisoi vieressäni ja katsoi hänkin minua mietteliäänä. Toki olin jo tehnyt päätökseni, se oli satavarmaa!
Tiivistin hetken jännitystä, mutta kajautin sitten: – Valitsen… Rafaelin.

Kirjoittaja: Jensku