Vapauteen!

Jalkani takovat maata. Olen vapaa. Vihdoinkin. En elossa, mutta vapaa. Vapaa. Laukkaan puun juurelle, johon pysähdyn syömään. Voin kertoa tarinani teille. En ole Uljas Musta tai kukaan kuuluisa. Olen vain Black Bird, rääkätty kisahevonen.

Kaikki alkoi eräänä kevätaamuna Saksassa, Berliinissä. Synnyin silloin. Muistan äitini sanat minulle.
– Sinusta tulee kuuluisa. Voitat kaikki! Kuten isäsi ja mina, äitini sanoi hiljaa korvaani nuollessaan minua kuivaksi. Nopeasti nousin ylös muutaman kaatumisen jälkeen. Katsoin emoani korvat luimussa ja puraisin.
Luimin ihmisille ovella. En halunnut olla lukittuna pieneen karsinaan. Halusin olla Vapaa!
– Siinä se nyt on. Sinun tuleva kisahevosesi, eräs ihmisistä sanoi nuorelle tytölle.
Tyttö lähestyi minua varovasti peläten, mitä emäni sanoisi. Huiskin raivoissani hännälläni ja luimin. Tyttö tuli viereeni puhellen jotain. Luimistin, mutta tyttö oli silti vieressäni.
Päätin voittaa tuon tytön, joka on täällä yrittämässä rauhoittaa minua.
– Black Birdini, tyttö kuiskasi iloisena.
Luimistin, nousin pystyyn ja täräytin etujalkani tytön päähän. Tyttö kaatui istualtaan selälleen. Päästä vuoti verta. Luimin ja kävelin kauimmaiseen kulmaan. Emoni nuuski huolestuneena tyttöä. Muut ihmiset olivat äsken lähteneet. Emoni huusi kovaa, hirnui siis teille ihmiset.
Yksi mies asteli hetken päästä talliin ja näki tytön. Tytön, joka oli kuollut. Kuollut tunnin ikäisen varsan jaloista. Mies huusi apua ulkoa ja yhtäkkiä karsinamme täyttyi melusta.
– Varokaa varsaa! joku huusi, kun yritin puraista ohikulkevaa miestä, joka kantoi tyttöä pois.

Se oli ensimmäinen muistoni. Seuraavat muistoni ovat kauheammat, kun olin vähän vanhempi, kolmevuotias.

Seison taas kuljetusautossa. Rukoilen, että saisin olla vapaa. Olen vielä joskus vapaa. Ja näytän kaikille, että olen oikeassa. Kuulen, kun ulkona miehet huutavat. Mies, joka laittoi minut tänne, tulee taas hanskat kädessä. Ne ovat erikoiset, niiden takia mieheen ei satu, kun puren sen käsiä.
Kävelen alas autosta potkien ympärilleni ja masennun taas. Ei vieläkään vapautta. Vanhempi mies käskee juoksuttaa pihalla minua. En suostu ravaamaan, vaan kävelen. Nuori mies tulee paikalle pitkän piiskan kanssa ja läiskii sillä minua pepulle. Pukitan ja laukkaan taluttajan ympärillä. Vanhempi mies huutaa kovaa ja raivostuneena jotakin. Nuori mies läiskii minua kovempaa, mutten vieläkään ravaa. Pukitan ja osun taas ihmiseen. Mietin, moneskohan se oli.
Tämä mies saa iskun niin kovasti, että pyörtyy hetkessä ja jää maahan. Nyt kutsutaan ambulanssi; niinhän ne ihmiset sitä kutsuivat. Kovaa huutava auto saapuu pihaan. Ja mies kärrätään pois. Minua piiskaa nyt joku toinen mies, ja kiljun kauhusta. Ambulanssi on mennyt, sen takia en saa apua.
Yhtäkkiä joku painaa satulan selkään, suitset päähän, ja suitsissa olevat kuolaimet ovat todella terävät. Mies hyppää selkääni, ihminen selässä ensimmäisen kerran. Mies potkii minut kentälle, se potkii todella kovaa terävillä piikeillä minua kylkiin. Minuun sattuu, mutten pysty huutamaan apua. Mies ajaa minut suurta estettä kohti. Tiedän, että on pakko hypätä. Nyt mies kiskoo suustani, potkii piikeillä ja läiskii piiskalla. Valmistaudun esteeseen. Tajuan nyt, että puomia pitää kaksi miestä olkapäillään käsien varassa. Kun ponnistan, miehet työntävät puomin suojattomiin jalkoihini. Kaadun ja huudan tuskasta. Minua pelottaa. Minuun sattuu. Haluan vapaaksi. Toinen miehistä kutsuu ambulanssin, liiskasin ratsastajani kaatuessani. Kun ambulanssi tuli, ambulanssin ajaja katsoi minua ja soitti eläinlääkärin paikalle. Makasin maassa edelleen, mies makasi vieressäni.

Muistan tuon päivän kuin eilisen. Sen jälkeen kammosin miehiä, ja varusteita! Seuraava muistoni on muutama vuosi myöhemmin, kun olen viisivuotias.

Nuori tyttö, joka oli ruokkinut minua ja hoitanut haavojani, tuli taas luokseni. Olin masentunut. Minulla saisi taas kilpailla, enkä välittänyt mistään. En purrut, potkinut enkä tehnyt mitään pahaa. Kaikki muistivat pahat vuoteni,
– Black Bird on kesyyntynyt! kaikki nauroivat.
Seisoin karsinassa paikallani, kun tyttö varusteli minua. Kisat olivat tavalliset seurakilpailut ratsastuskoululla, jossa asuin, yksityisenä tietyti. Tyttö vei minut ulos ja nousi selkään. Verryttelyssä menin hyvin, mutta radalla jäykistyin ja kielsin ensimmäiselle esteelle, tyttö tippui. Kiellon jälkeen rupesin ontumaan, jalkaan sattui. Minulla oli jännevamma. En voisi enää ikinä kilpailla. Tyttö päätti päästää minut kivuista, kärsimyksistä ja antaa laukata ikuisesti kivutta vapaana. Minut lopetettiin.

Siinä oli minun tarinani. Nyt varmaan mietitte, kisattiinko minulla vain kerran. Ei, minulla kisattiin 3-vuotiaana useasti 130 cm:n luokkia.
Kuolin ihmisten typeryyden takia, sen takia etteivät ihmiset ymmärrä meitä hevosia. Jännevammani tuli jalkaani kaihertamaan vuonna 1996, kun olin 3-vuotias. Kuolin siitä kaksi vuotta myöhemmin, 1998, ja olen siitä lähtien nauttinut elämästä vihreillä niityillä!

Kirjoittaja: Salla-Mari